Havaintoja eräältä toukokuiselta aamulta

Olen jo melkein perillä, vain pieni siivu siistiä, tasaista pyörätietä enää.

Silja Kosola Helsingissä 10.05. 2019. Compic/Kimmo Brandt
"Näin suuren joukon iloisia, tyytyväisiä lapsia, joista hyvin koulutetut ammattilaiset pitivät huolta."

Farmariauton perässä on trampoliini palasina. Sen päällä on työmiehen hanskat, vain vähän kuraiset. Kyytiin mahtuu myös Ikea-kassi, jossa on palapelejä, hyppynaruja ja puhtaita vaatteita kauniisti viikattuna. Kassin kahvoihin olen kiinnittänyt kaksi pitkää silkkinauhaa, sinisen ja keltaisen. Slava Ukraini. Mieheni lähtee matkaan kohti vastaanottokeskusta.

Pyöräillessäni töihin pysähdyn Munkkiniemessä kuvaamaan kevätesikoita: pieniä maahan pudonneita aurinkoja pilvisenä aamuna. Merituuli lienee jälleen kerran herkistänyt aistini ja mieleni. Kyykyssä en näe sivuilleni, mutta kuulen äkkiä iloista pienten lasten pulinaa. He kävelevät keltaisiin turvaliiveihin puettuina turvallisten aikuisten saattamina turvallisesti parijonossa. Mihin lie retkelle menossa. Vähän matkan päässä tulee toinen, pienempien lasten pienempi ryhmä. Heillä on turkoosit liivit ja he pitävät yhteisestä köydestä kiinni. Ketään ei jätetä.

Munkkiniemen puistossa vastaan tulee vielä kolmaskin porukka, yläkoululaisia kartat kädessä. Heidän tekisi ehkä mieli näyttää yrmeiltä näin aikaisin aamulla, mutta keväisellä koivukujalla se on todella vaikeaa.

Roskakuski antaa minulle tietä, kiitän häntä hymyllä ja käden huiskautuksella. Hetkeä myöhemmin pysähdyn vuorostani odottamaan, että ratikka kirskauttaa kaarteessa omalle pysäkilleen. Olen jo melkein perillä, vain pieni siivu siistiä, tasaista pyörätietä enää.

Meilahden sairaala-alueelle kaartaessani vastaani kävelee maastopuvussa nuori, ryhdikäs asevelvollinen. Kiitän mielessäni häntäkin ja kaikkia hänen kaltaisiaan.

Lukitessani pyörääni kiinni telineeseen ohitseni köpöttää keppiin nojaten vanhus, jonka elämä ei ehkä ole ollut helpoimmasta päästä. Hän tuo mieleeni ne lapset ja nuoret, joita en aamun työmatkalla nähnyt: kaltoinkohdellut, kiusatut, masentuneet, murtuneet ja murretut.

Meidän perheessämme on meneillään erityinen kevät. Tätä kirjoittaessani perheemme kuopus suorittaa peruskoulunsa viimeistä koetta, kemiaa. Esikoisen valkolakki on varmistunut tämän viikon alussa. Tätä kirjoittaessani hän on töissä Helsingin kaduilla, keräämässä kuukausilahjoittajia Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastolle, ukrainalaisille, ystäväpalvelulle ja nuorten turvataloille. Kaikille niille, jotka ovat mielessäni, mutta joita en tänä aamuna nähnyt.

Näin paljon muuta: näin siivun suomalaista luontoa, puhdasta ja puolustamisen arvoista. Näin suuren joukon iloisia, tyytyväisiä lapsia, joista hyvin koulutetut ammattilaiset pitivät huolta. Näin hyväkuntoisen pyörätien ja roskakuskin, joka pitää omalla työllään yhteiskuntamme rattaat pyörimässä. Ja näin tämän suuren sairaala-alueen, jossa lukuisat eri ammattiryhmät tarjoavat huippuluokan hoitoa sitä tarvitseville, alle 500 gramman painoisesta keskosesta harmaahapsiseen vaariin. Näin huolehtimista, huomaavaisuutta, välittämistä ja luottamusta. Suomen peruskalliota.

Tunnen syvää kiitollisuutta, yhtaikaa lähes harrasta ja riemullisen riehakasta. Kiitos kaikille teille, joiden apua meidänkin perheemme on tarvinnut matkallaan tähän keväiseen päivään. Voimia kaikille teille, joille tämä kevät on erityisen raskas. Ja onnea kaikille teille nuorille, joille juuri tämä kevät on erityinen. Teidän ilonne ei ole keneltäkään pois vaan luo toivoa ja luottamusta, joka kantaa tulevaisuuteen!

Silja Kosola

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi