Ensimmäinen varsinainen antibiootti, salvarsaani, keksittiin reilut sata vuotta sitten kupan hoitoon. Keksinnön taustalla oli saksalainen lääkäri Paul Ehrlich. Hänen jalanjäljissään useat tutkijat lähtivät selvittämään erilaisten kemiallisten yhdisteiden vaikutuksia taudinaiheuttajiin. 1930-luvulla kehitelty sulfa oli ensimmäinen laajakirjoinen antibiootti, ja sillä oli mullistava vaikutus ihmiskunnan hyvinvointiin. Esimerkiksi kuolleisuus keuhkokuumeeseen väheni roimasti.
Penisilliinin keksiminen oli onnekas sattuma. Fleming keksi idean jo 1920-luvulla, mutta antibiootin vieminen tuotantoon vei vuosia. Fleming varoitti jo Nobel-puheessaan siitä, että bakteerit voisivat kehittää vastustuskykyä antibiootteja kohtaan. Varoituksista huolimatta antibioottien käyttö lisääntyi 1950-luvulla erityisesti tuotantoeläinten kasvunedistämistarkoituksessa, puhumattakaan siitä, että Flemingin varoitukset olisivat kantaneet nykypäivään. Vaikka länsimaissa lihansyöntiin on alettu suhtautua kriittisesti ilmastonmuutoksen takia, monissa muissa maissa on käymässä päinvastoin. Ennusteiden mukaan maatalouden antibioottien käyttö tuplaantuu useissa väkirikkaissa maissa vuoteen 2030 mennessä. Taustalla on kasvavan väestön ravinnontarpeeseen vastaaminen ja talouskasvu. Ilmiö vaikuttaa ilmastonmuutoksen lisäksi globaaliin antibioottiresistenssitilanteeseen.
Uusien antibioottien tie on ollut kivinen. Antibioottikeksintöjen kulta-ajasta on kulunut jo yli 50 vuotta ja useat uudet antibiootit kertaavat samaa ideaa kuin vanhemmat. Yksittäisen antibiootin kehittelyyn menee 12–16 vuotta. Aika tuntuu ikuisuudelta, kun ajattelee bakteerien kykyä kehittää resistenssiä. Bakteerit ovat sopeutuneet toisiinsa jo miljardien vuosien ajan ja resistenssigeenejä on kaikkialla ympäristössä. Resistenssiä välittävät geenit siirtyvät vilkkaasti bakteerilajien välillä – varsinkin, jos bakteereja altistetaan antibioottien vaikutuksille.
Rokottamisen historia ulottuu antibiootteja kauemmas. Variolaatio oli kiinalaisten muinainen tapa ehkäistä isorokkoa. Siinä aiheutettiin lievä rokko siirtämällä isorokkoisen rakkulanestettä taudille alttiin sieraimiin. Toimenpide ei ollut aivan riskitön ja osa sairastui vaikeaan isorokkoon.
Isorokko riehui Euroopassa 1700-luvulla. Englantilainen maalaislääkäri Edward Jenner ihmetteli, kuinka lehmiä lypsävät piiat välttyivät isorokkotartunnoilta. Hän houkutteli pienen pojan osallistumaan hengenvaaralliseen kokeeseensa, jossa hän keräsi lehmärokkoa sairastavan piian ihorakkuloista märkää, teki haavan pojan ihoon ja hieroi märän haavalle. Kokeen seurauksena poika sairastui lehmänrokkoon. Seurasi kammottava koevaihe; Jenner keräsi isorokkopotilaan rakkulaeritettä ja yritti tartuttaa poikaan isorokkoviruksen. Jenner tarkkaili pientä koehenkilöään tulehduksen varalta, mutta mitään ei tapahtunut, poika säilyi terveenä. Jennerin havainto loi pohjan idealle, jota on sittemmin toistettu monen muun rokotteen kohdalla. Lehmänrokko, isorokon sukulaisvirus aikaansai halutun vasteen rokotettavassa, immuniteetin synnyn. Jos Jenner olisi tehnyt 1790-luvun ihmiskokeensa nykyaikana, hän olisi joutunut telkien taakse epäeettisen toimintansa vuoksi.
Nykypäivänä rokotteen markkinoille tulo ja lääkeviranomaisten hyväksyntä vaatii enemmän kuin sattuman seurauksena syntyneen havainnon tai epäeettiseltä kuulostavan ihmiskokeen. Esimerkiksi koronarokotteet on ehditty tutkia – nopeahkosta aikataulusta huolimatta – kaikissa lääkeviranomaisen edellyttämissä koevaiheissa kymmenillä tuhansilla ihmisillä ennen kuin rokotetta on voitu pistää suomalaisiin. Hyvinvointimme historia kiertyy monessa kohdin antibioottien ja rokotusten ympärille.
Reetta Huttunen
Kirjoittaja on tarinoihin viehtynyt mänttäläinen infektiolääkäri.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 16/2021.
