Itseinhon patologia

Inhon perustunne on suussa, kirjoittaa Jani Kaaro.

Itseinhon patologia Kuva 1 / 1 Kuva: KIMMO BRANDT

On olemassa pimeä voima, joka vaikuttaa elämäämme ja ihmissuhteisiimme, ja määrittää koko yhteiskuntaa. Tuo voima on inho.

Inhon perustunne on suussa. Laita suuhusi jotain pilaantunutta, ja minä kerron sinulle miltä inho näyttää, kun syljet pahaa suustasi pois. Evoluutio on ottanut tämän perustunteen ja laajentanut sitä uusille alueille. Pilaantuneesta ruoasta tartuntavaaraan: siksi uloste, räkä ja infektion runtelema iho herättävät meissä inhon väristyksiä. Tartuntavaarasta parinvalintaan: seksuaalinen poikkeavuus nähdään likaisena. Parinvalinnasta yhteisöön: ryhmän ulkopuoliset leimataan saastaisiksi.

Inho on kehittynyt ensisijaisesti suojelemaan meitä. Se on saanut meidät kavahtamaan tilanteita, joista voisimme saada tartunnan. Mutta inho voi antaa myös vääriä signaaleja ja estää meitä käyttämästä analyyttistä mieltämme. Tutkimuksissa vapaaehtoisia on pyydetty pohtimaan erilaisia moraalisesti arveluttavia kysymyksiä, kuten onko seksi sisarusten välillä hyväksyttävää tai voisivatko ihmiset syödä oman koiransa. Jos huoneeseen levitetään samalla pierun hajua, ihmisten moraaliset arviot muuttuvat tuomitsevimmiksi. Pierun haju tai sairauden merkit ovat vähentäneet myös ihmisten empatiaa esimerkiksi homoseksuaaleja tai maahanmuuttajia kohtaan.

Jos inho kerran on on biologinen ja sisäsyntyinen ominaisuus, voisiko se harhautua ja antaa vääriä signaaleja myös jollakin syvemmällä ja primitiivisemmällä tasolla? Voisiko se yleistyä tai voisiko se suuntautua omaan itseen? Miltä näyttäisi inhon ja itseinhon patologia? Luulen, että tiedämme jo.

Merkittävä osa pakko-oireisista potilaista välttelee nimenomaisesti tilanteita, joissa he voisivat saada tartunnan. Uskovaisten pakko-oireisten oireet liittyvät nimenomaisesti rituaaliseen puhtauteen. Viime vuosina joidenkin fobioiden taustalta on löydetty pelon sijasta inho. Rajatilapersoonallisuuteen liittyvä itseinho on luultavasti tuttu kaikille, joiden läheinen on saanut tämän diagnoosin. Eikä itseinho ole tuntematon masennuksessakaan.

Jos inhon perustunne on suussa, syömisen maailmassa inho mellastaa valloillaan. Omassa tuttavapiirissäni on lukuisia ihmisiä – niin lapsia kuin aikuisia – jotka eivät voi syödä jotakin ruokaa, koska se herättää heissä inhoa. Se on limainen, tuntuu ällöttävältä suussa, se näyttää yököttävältä, se haisee, se tuo mieleen jonkin kuvottavan muiston.

Entäpä anoreksia? En tiedä toista psykiatrista sairautta, jossa itseinho olisi niin käsinkosketeltavaa kuin tässä. Simone Weill, filosofi ja anorektikko, kirjoitti omasta itseinhostaan näin: ”Sitä on suotu minulle erittäin paljon.” On järkyttävää katsoa, kuinka tavallinen, ihana ja rakastettu nuori suistuu syvälle itseinhon mustaan liejuun, ja ilman syömispakkoa hän hukkuu siihen lopullisesti. Se on niin järjenvastaista, etten osaa edes verrata sitä mihinkään. Entä jos kyseessä onkin harhautunut biologinen signaali?

Onko sattumaa, että pakko-oireinen häiriö ja anoreksia ovat vaikeimmin hoidettavia mielenterveyden ongelmia? Jos ne ovat inhon patolo­gioita, kuten tässä oletan, se selittäisi, miksi nämä sairaudet ovat niin hoitoresistenttejä. Inho ei ole yksinkertainen mieltymys, vaan pikemminkin vaisto, eloonjäämisvietti ja siksi se on äärimmäisen voimakas. Ei ihme, että potilaat kokevat, että sairaus nimenomaisesti suojelee heitä, ja heitä on vaikea vakuuttaa, että hoito ei koidu heidän turmiokseen.

Vahinko vain, taidamme tietää kovin vähän siitä, miten valloilleen päässyttä inhoa tai itse­inhoa voisi lievittää.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 19/2020.

Oletko jo lukenut nämä?