Kun kuorma on liian raskas kantaa

Järjestelmämme toimii niin, että ihmisen on itse osattava etsiä apua ja sitä saa usein vasta taistelun kautta, kirjoittaa Miila Halonen.

Kun kuorma on liian raskas kantaa Kuva 1 / 1

Kaksitoista kesää sitten tutkimme kesäkandin kanssa nuorisopsykiatrisen osaston potilas­listaa. Kandi sanoi ääneen sen, mitä itse en kehdannut. Kuinka moni näistä nuorista olisi täällä, jos lapsuus ei olisi ollut yhtä niukkuutta vastaan kamppailua?

Sittemmin olen uskaltanut ihmetellä ääneenkin kaikenlaista. Miksi lastensuojelutaustaiset nuoret tulevat muita useammin raskaaksi? Miksi nuori ei tule käynnilleen ja kiinnity hoitoon? Miksi diagnoosin asetus ja hoidon aloittaminen eivät aina korjaakaan potilaan tilannetta?

Lääketieteen puruvoima potilaiden vaivoihin ei ole aina toivotunlaista. Miksi?

Olen oppinut, että kesäkandin kanssa osastolla tekemiämme havaintoja tukee myös laaja tutkimusnäyttö. Kohorttitutkimusten mukaan mielenterveysdiagnoosit ja psyykenlääkkeiden käyttö keskittyvät osaan nuorista. Vanhempien matala koulutustaso, mielenterveysdiagnoosit ja toimeentulotuen tarve perheessä nostavat nuoren sairastumisen riskiä.

Samaan tapaan enemmän käyntejä somatiikan poliklinikoilla on lapsilla ja nuorilla, joiden taustalla on kuormittavia tekijöitä. Mitä useampi kuormittava tekijä – vanhempien matala koulutus, perheen toimeentulotuen tarve, psykiatrinen diagnoosi tai muutos perheolosuhteissa – sitä enemmän nuori asioi poliklinikoilla.

Niukkuus vaikuttaa elämäntapoihin, terveys­palvelujen saatavuuteen ja monin tavoin mahdollisuuksiin huolehtia itsestä. Niukkuuden raskas taakka tuo usein lääkärin vastaanotolle, sillä kuorma tuntuu monenlaisina oireina. Väsymyksenä, unettomuutena, kipuina, koetun terveyden heikkoutena.

Niukkuus kuluttaa voimia ja rajaa energiaa pois elämässä olennaiselta, kuten vanhemman levolliselta läsnäololta perheessä. Ja se näkyy lasten hyvinvoinnissa. Nuoren voi olla myös vaikeaa kiinnittyä hoitosuhteeseen, jos varhaiset ihmissuhteet eivät ole rakentuneet turvallisiksi.

Paljon olen pohtinut sitäkin, antavatko lää­ketieteen opinnot riittävän ymmärryksen sosio­ekonomisen taustan, niukkuuden ja muun kuormituksen vaikutuksista terveyteen. Löy­tyykö meiltä taitoa tunnistaa todelliset juurisyyt ja auttaa potilasta etsimään niihin apua? Silloin olemme kaukana kotikentältämme, turvalli­sesta biolääketieteen maailmasta, mutta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen ytimessä.

Voi tuntua helpommalta lähettää väsynyt nainen kilpirauhas- ja ferritiinitesteihin tai uni­lääkereseptin kanssa kotiin kuin pohtia, miten kahta työtä tekevän ylivelkaantuneen yksinhuoltajan, niukkuuden kanssa sinnittelijän, kuormaa voisi keventää pidemmälle kantaen.

Järjestelmämme toimii niin, että ihmisen on itse osattava etsiä apua ja sitä saa usein vasta taistelun kautta. Näin silloinkin, kun kuorma alkaa olla kestämättömän painava.

Oma kokemukseni on, että me lääkärit tunnemme hämmästyttävän huonosti muita kentän toimijoita, saati sosiaaliturvajärjestelmää. Emme osaa ohjata potilasta velkaselvittelyyn tai vertaistuen äärelle. Ratkaisumme on kovin usein lähete erikoissairaanhoitoon, missä juurisyyn tavoittaminen on taas yhtä kerrosta kauempana. Parempi vaihtoehto olisi tulostaa työhuoneen seinälle A4, jossa olisi listattu keskeiset puhelinnumerot sosiaalitoimeen, potilasyhdistyksiin ja velkaneuvontaan.

Kaksitoista kesää sitten mietimme kesä­kandin kanssa, että miten me täältä postimerkin kokoiselta tontiltamme hoidamme nämä nuoret kuntoon. Miten me korjaamme vuosia kestäneen osattomuuden ja näkymättömyyden kokemukset? Pyyteetön rakkaus ei kuulunut palveluvalikkoomme. Tarjoamamme läsnäolokin vaihtui kolmessa vuorossa.

Miila Halonen
Kirjoittaja on nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Lääkärilehdessä 8/2019

Oletko jo lukenut nämä?