Mustarastas

”Mummirakas. Kiitos kun kannoit minua vaikeina aikoina. Kiitos lämpimästä kohdasta jonka minuun teit. Tulin vain sanomaan sen nyt kun en silloin tiennyt enkä osannut, ja lähden taas pois, niin kuin kaikki aina lähtevät. Sinä olet aurinko joka ei laske koskaan.”

Se oli vain yksi päivä, tällä viikolla, eilisen jälkeen ja ennen huomista. Kaunis päivä, lämmin, paljon parempi kuin eilinen. Askeleen lähempänä kesää.

Hän istuu parvekkeella vanhassa mustassa keinutuolissaan, maailman parhaassa paikassa. Jalkojen päällä on ruudullinen viltti, tossujen tupsut pilkottavat viltin reunan hapsujen alta. Hän keinuu verkkaan, kuten aina ja lukee kirjaa lasit nenällä. Joka keinahduksella tuolin jalakset narahtavat vähän. Taivaalla häivähtää jotain, hän laskee kirjan pöydälle, vaihtaa silmälasit ja katselee ylös siniseen koivujen tuoreen, tuoksuvan vihreyden takana.

Kymmeniä mustia, sirppi­siipisiä lintuja, jotka kiitävät ja kaartelevat edestakaisin korkealla pihojen ja talojen yllä. Tervapääskyjä, kevät on jo niin pitkällä! Hän muistaa tervapääskyt jo aikojen takaisilta kesiltä ennen sotaa, ja sen kiehtovan mystiikan; oliko se niin että ne ovat melkein koko elämänsä ilmassa ja lentävät talveksi Afrikkaan asti, toiselle puolelle maapalloa. Eivät viihdy maan pinnalla. Niin se taisi olla. Hän ei kuule tervapääskyjen ääntä, ei ole kuullut enää vuosiin, mutta tietää miten se soi ja muistaa miltä se tuntui. Kriikriikrii – lupaus kesästä, ihan kohta se on täällä, ihana kesä. Hänen suunsa matkii tervapääskyjen ääntä, hiljaa vain, huulet vähän raollaan: kriikriikrii... Hän hymyilee tulevan kesän ilosta, haukottelee, laittaa silmälasit pöydälle kirjan viereen ja sulkee silmänsä. Jos torkahtaisi vähän, muutamaksi minuutiksi vain. Harmaa pää painuu tyynyyn keinutuolin selkänojalla ja hetken päästä hän putoaa unen pumpuliin.

Tervapääskyt jatkavat kesäleikkiään taivaalla kunnes talojen katot leikkaavat palan auringosta. Viileä, ilkikurinen tuulenkiekura heilauttaa hameen helmoja, sipaisee muhkuraisia sääriä ja hän havahtuu. Jaaha. Nukahdinkos minä ihan kunnolla. Kappas. Täällähän on tullut vähän viileää. ”Jos keittäisi kupillisen teetä, katsoisi uutiset ja menisi sänkyyn lukemaan. Huomenna taas tähän, lupasivat radiossa kaunista ilmaa.”

Se on hänen viimeinen ajatuksensa. Hän nousee tuolista, vetää parvekelasit kiinni, viikkaa viltin käsinojalle huomista varten ja ottaa kirjan ja silmälasit pöydältä. Hän astuu kynnyksen yli, sulkee parvekkeen oven, horjahtaa, ottaa muutaman kaatuvan askeleen, neljäs on hänen viimeisensä, hän haparoi tukea tuolista, romahtaa sen kanssa kasvoilleen lattialle maton päälle ja jää siihen. Kirja ja silmälasit ovat pahaan asentoon taittuneen käsivarren alla, yksi sormi sivujen välissä kuin kirjanmerkki.

Laskeva aurinko vei tervapääskyt mukanaan taivaanrannan taakse, mutta parvekkeen ikkunan läpi alkaa kuulua toisen linnun laulu, kirkas, voimakas, elämää helisevä. Koivun latva soi kuin viimeistä päivää, linnun kurkusta pulppuaa pieniä kultaisia aurinkopallosia jotka pomppivat joka puolelle. Mustarastas.

Mummirakas. Kiitos kun kannoit minua vaikeina aikoina. Kiitos lämpimästä kohdasta jonka minuun teit. Tulin vain sanomaan sen nyt kun en silloin tiennyt enkä osannut, ja lähden taas pois, niin kuin kaikki aina lähtevät. Sinä olet aurinko, joka ei laske koskaan.

Aamulla mustarastas jatkaa siitä mihin illalla jäi, ihmiset heräävät. Mummi on kasvoillaan lattialla ja eteisen puhelin soi, monta kertaa. Sitten on hiljaista. Tunnit kuluvat. Puhelin soi taas, kauan. Tunnit kuluvat. Ääniä, rapinaa; oven lukkoon työnnetään avain. ”Äiti? Äiti hei, oletko kotona?” Vielä muutama askel ja käsi nousee suun eteen, tukahduttaa syvältä sielusta nousevan huudon.

Totta kai hän on kotona. Missä muualla. Mustarastaan jälkeen tuli kesä kuten aina, tänä vuonna, viime kesän jälkeen ja ennen ensi ­kesää. Maailma jatkuu, totta kai. Mistä voi tietää, milloin teen kaiken viimeisen kerran?

Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.

Kuva:
Panthermedia