Neljä draaman vuotta

Jos Donald Trumpin presidenttikausi olisi tv-draama, se olisi nerokkaasti käsikirjoitettu.

Neljä draaman vuotta Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

Moni amerikkalainen liikuttui huojennuksesta, kun Yhdysvaltain 46. presidentti jätti Valkoisen talon. Koomikko Jimmy Fallon sanoi puolitoista vuorokautta ennen virkaanastujaisia, että ­aika voi kuulostaa lyhyeltä, mutta Donald Trumpin lähtöä odotellessa se on kuin palaa elävältä ”enää” kolmekymmentäkuusi tuntia.

Kun amerikkalaiset äänestivät Donald J. Trumpin presidentiksi, he halusivat draamaa, sanoo kirjailija Dave Eggers. Sitä todella saatiin. Neljä vuotta maailman mahtavinta valtiota johti mies, joka halusi ampua hurrikaania ydinohjuksella.

Jos Donald Trumpin presidenttikausi olisi tv-draama, se olisi nerokkaasti käsikirjoitettu. Se paljasti amerikkalaisen politiikan Akilleen kantapään tavalla, joka saa romaanikirjailijan vih­reäksi dramaturgisesta kateudesta.

Draama syntyy konfliktista päähenkilön ja hänen vastavoimansa eli antagonistin, välillä. Tarinan edetessä konflikti syvenee, ja huipentuessaan se paljastaa, kuka päähenkilö pohjimmiltaan on. Näin todella kävi. Draaman päähenkilö ei kuitenkaan ollut Trump eivätkä ­demokraatit hänen antagonistinsa.

Päähenkilö tarinassa amerikkalaisen demokratian horjumisesta oli republikaaninen puolue. Tapahtumat ovat armoton, paljastava peili siksi, että republikaaneille Donald Trump oli pahin mahdollinen vastavoima, antagonisti helvetistä.

Republikaanien johto teki klassisen sopimuksen saatanan kanssa: liehitelläkseen kannattajiaan he valitsivat johtajakseen hidasälyisen pikkusielun, jota politiikka kiinnosti vain oman egonsa näyttämönä. Trump tarjosi republikaanien eliitille sitä, mitä he halusivat, valtaa. Sen jälkeen, kuin faustilaista käsikirjoitusopasta seuraten, republikaanit saivat tehdä jatkuvasti uusia, yhä shokeeraavampia myönnytyksiä demokratiaa halveksivalle narsistille.

Donald Trump teki sen, mitä antagonistin dramaturgisesti kuuluu, pakotti republikaanijohtajat näyttämään, ryvettävä askel askeleelta, kuinka pitkälle he olivat valmiita menemään. Kuin taitavasti kirjoitetussa draamassa puolue vajosi yhä syvemmälle oman selkärangattomuutensa seurauksiin. Tarina huipentui väkivaltaiseen mellakkaan, jossa äärioikeistolaiset huligaanit tunkeutuivat lehmänsarvisten salaliittoteoreetikkojen kanssa kongressitaloon vaatimaan varapresidentin hirttämistä, ja viisi ­ihmistä kuoli.

Johtavien republikaanien valinnat eivät ehkä alkuun tuntuneet dramaattisilta, koska olimme liian keskittyneitä kauhistelemaan Trumpia. Mutta nyt 40 miljoonaa amerikkalaista uskoo vaalitulosta väärennetyksi, neljäsataatuhatta on kuollut pandemiassa, johon Trumpin hallinto oli kyvytön vastaamaan, ja maan päälehden ­kolumnisti kysyy: ”Is America ungovernable now?”

Mitä vahvempi antagonisti, sitä vaikuttavampi tarina.

Washington Post -lehden mukaan Trump ­ehti presidenttinä esittää yli kolmekymmentätuhatta virheellistä väitettä. Joka kerta republikaanit olisivat voineet sanoa: tuo ei ole totta.

Tarina saa onnellisen lopun, kun päähenkilö oppii virheistään. Republikaanit voisivat – ehkä vieläkin – olla se päähenkilö, joka kasvaa valitsemaan viisaammin. Mutta kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti: tragediassa päähenkilö ei opi vaan tuhoutuu alkuperäiseen kuolemansyntiinsä. Kun rähinöitsijät oli hädin tuskin saatu ulos kongressitalosta, edustajainhuoneen republikaanit palasivat vaatimaan, yhä edelleen, laillista vaalitulosta hylättäväksi.

Joe Bidenin virkaanastujaiset olivat liikuttava tilaisuus, koska juhlintaa sävytti helpotuksen ­lisäksi huoli, uusi ymmärrys demokratian hauraudesta. Arvostamme paljastavaa, järkyttävää draamaa lähinnä fiktiossa; elämässä pidämme siitä, että se puuttuu.

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 5/2021.

Oletko jo lukenut nämä?