Päivä vain ja vartti kerrallansa

Epidemiologiassa varttiin on tullut uusi sävy, kirjoittaa Terhi Heinäsmäki.

Päivä vain ja vartti kerrallansa Kuva 1 / 1 Kuva: KIMMO BRANDT

Viiteentoista minuuttiin mahtuu paljon. Siinä ajassa ehtii pitää etävastaanoton tai poliittisen puheen, kerkiää juoda tuopin baarissa tai rakastua.

Vartti voi olla myös tyhjä ja hiljainen. Sydän rytminä, ajatukset ja viisarit kiertämässä kehää, loputtomiin.

Poikkeusajan polarisoimassa Suomessa minuutitkin ovat epäreiluja, toisille liian lyhyitä, toisille liian pitkiä. Työt kasaantuvat niille, jotka pitävät kasassa yhteiskunnan perustoimintoja. Muut saattavat löytää itsensä tuijottamasta viisareita kotona, joku kaksi viikkoa, toinen toistaiseksi.

Olen itse joutunut pohtimaan ajan laatua ja pituutta monelta kantilta tämän erikoisen vuoden aikana.

Aloitin epidemian hätäapuna Helsingin epidemiologisessa toiminnassa huhtikuussa. Asetamme helsinkiläiset koronaan sairastuneet eristykseen ja altistuneet karanteeniin.

Epidemiologiassa varttiin on tullut uusi sävy. Viruksen (osin tuntemattomasta) elinkaaresta on pakko nostaa aikamääreitä, joiden perusteella yleisvaarallisen tartuntataudin riski saadaan minimoitua. Esimerkiksi viidentoista minuutin lähikontaktissa altistut koronavirusta kantavalle ihmiselle.

Jatkoin myös kliinistä työtä helsinkiläisissä hoivakodeissa. Maalis-huhtikuussa koronaan menehtyi asukkaita nopeasti ja Suomen mittakaavassa paljon.

Meille terveydenhoidon ammattilaisille jäi vastuu siitä, että kevät ei pääse toistumaan. Iäkkäät laitettiin turvallisuuden nimissä hengittämään vain omaa ilmaansa, vartista toiseen. He eivät välttämättä ymmärrä miksi heidät eristetään. He elävät, vaikka väitetään, että suojelemme heidät hengiltä.

Hoivakotien henkilökunta tekee mahtavaa työtä, maskit päällä. Silti paraskaan maksettu palvelu ei voi koskaan korvata läheisen läsnäoloa. Sen tiedän omakohtaisesti.

Oma äitini alkoi kuolla epidemian aikaan. Prosessi oli, kuten kuolema usein, ennustamaton mutta varma. Ehkä hän päätti kevään yksinäisinä kuukausina, että elämä ei ole eristyksen arvoista. Tai ehkä elimistö vain sanoi hiljalleen sopimuksen irti.

Äitini oli melko terve mutta iäkäs. Minulla ei lääkärinäkään ollut täyttä selvyyttä mikä häntä vaivasi. Se ei ollut merkityksellistä. Hän tarvitsi meitä, perhettään, ei tutkimuksia.

Ensin tippui paino, sitten meni kävelykyky, sitten loppui puhuminen. Viimeisen sanansa hän sanoi pontevasti ja se oli EI. Kysymys oli, pelottaako. Hän tiesi mihin oli matkalla.

Viimeiset vuorokaudet kuuntelin äidin hengitystä ja palpoin pulssia. Sinus, flimmeri, tauko, VES, sinus… Äidin päivän työ oli hengittää ­sisään ja ulos ja välillä se unohtui.

Äiti piristyi, kun koko perhe oli koolla. Pulssi tasoittui, hengitys helpottui. Esikoinen soitti YouTubesta virsiä ja ranskalaista räppiä. Mummi kurtisti kulmiaan.

Mietimme, miten pitkään tätä kestää. Minä en tiennyt, kuolema on liukas kaveri, ei istu ohjeisiin, ei noudata vierailuaikoja.

Esikoinen lähti töihin, silitti mummin poskea ja pyysi olemaan huoletta. – Lähde vaan sinäkin, jos siltä tuntuu, sanoi hän.

Viiteentoista minuuttiin mahtui paljon. Esikoinen käveli juna-asemalle, kuopus jäi pitelemään mummin kättä, minä puhuin työpuhelua ja samalla huomasin, että äiti ei enää hengittänyt. Pulssi oli hento ja sitten sitä ei ollut. Mummi totteli esikoista ja lähti junalla taivaaseen.

Iäisyyden voimme viettää siellä mihin uskomme, mutta tärkeämpää juuri nyt on miettiä, missä vietät viisitoistaminuuttisesi ja kenen kanssa.

Terhi Heinäsmäki

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 40/2020.

Oletko jo lukenut nämä?