Vaaran värit

Myös terveydenhuollossa ja pelastustyössä riskit ovat aina olemassa , kirjoittaa Terhi Heinäsmäki .

KIMMO BRANDT
”Uhkien määrittäminen muistuttaa joskus kahvinporoista luentaa.”

Maailman maat on jaoteltu turvallisuustilanteen mukaan liikennevaloväreihin, bonuksena vielä violetti, ekstreemivaaran alue. Lähtökohtana on matkailu, siis uhka ulkopuoliselle. Vihreät maat ovat niitä joihin tehdään lomamatkoja, keltaisiin tarvitaan jo uskallusta, punaisiin tuskin pakettimatkoja on tarjolla. Violetteja on lähinnä Lähi-idässä ja Afrikassa (Global Travel Risk Map).

Matkailulääkärinä ja avustustyöntekijänä olen joutunut perehtymään maantieteelliseen turvallisuuteen hyvin eri kanteilta, vatsapöpövaarasta evakuointisuunnitelmiin.

Turvallisuus on asiantuntija-ala, jossa vilisee juristeja, sotilaita ja muita kovan oman äänen omaavia henkilöitä. Kaikella kunnioituksella ammattilaisia kohtaan, uhkien määrittäminen muistuttaa joskus kahvinporoista luentaa. Riskikaavioita selvitellään monisanaisesti, mutta lopputulema voi silti olla, että ”koskaan ei tiedä”.

Voimme olla yhtä mieltä siitä, että aktiivisessa sodassa oleva maa ei ole ulkopuolisille turvallinen. Noin päällisin puolin. Maan sisällä saattaa kuitenkin olla alueita, joissa eletään rauhallista arkea. Se ei tietenkään lomamatkailijalle riitä.

Nykyinen työni vie minut usein Somalian punavioleteille alueille. Somalian sisällissota on kestänyt yli 30 vuotta. Klaanijärjestelmään perustuvien vihamielisyyksien tulkitsemiseen kykenevät parhaiten paikalliset itse. Tiedetään, kenen jälkikasvu on lipsahtanut fundamentalismin puolelle ja riittääkö suvun läksytys pitämään panokset taskussa. Välillä kaivattaisiin kahvinporoja, koska viime kädessä väkivalta voi olla muutaman henkilön sielunliikkeistä kiinni.

Ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että Somaliassa, kuten kaikkialla maailmassa, valtaosa ihmisistä haluaa rauhaa. Ei taida tuokaan kyllä olla paras matkailumainos.

Valitettavasti pelottelusta on tullut valtava viihteen kassamagneetti varsinkin maapallon vihreillä eli turvallisilla alueilla.

On hykerryttävää katsoa murhasarjoja kotisohvalta, mutta matkaoppaiksi niistä ei ole. Sain itse melkoiset pelkokertoimet Liza Marklundin Panttivanki-kirjasta ja ebolaan liittyvästä törkyjournalismista ennen tuloani Afrikkaan. Nyttemmin olen ymmärtänyt, ettei ihmisiä kidnapata Afrikassa sen useammin kuin mitä länsimaissa naapuri osoittautuu joukkomurhaajaksi.

Myös terveydenhuollossa ja pelastustyössä riskit ovat aina olemassa. Menetkö palavaan taloon auttamaan, tutkitko tuntematonta tartuntatautia sairastavaa? Olemme lääkäreinä valamme vannoneet, mutta se ei takaa, että vaarantaisimme itsemme työn vuoksi.

Lopulta kaikki on kiinni riskinsiedosta. Toisilla se on korkeampi, yleensä niillä, jotka pitkästyvät tilanteissa, jossa ei ”napsahtele”. Populaaritiede väittää, että geenikin tällaiselle käyttäytymiselle olisi löydetty, dopamiinireseptoria säätelevä DRD4 ja varsinkin sen polymorfinen muoto 7R, joka vähentää dopamiinin vaikutusta. Niinpä hormonia olisi lisättävä erilaisin ekstremismein, benjihypyillä tai matkustamalla Maliin.

Ihminen ei onneksi ole niin yksinkertainen, eikä seikkailugeeniä voi pätevästi osoittaa. Tarvitaan useampia tekijöitä, että ihmiskunta tekee urotekoja ja löytää uutta, mutta myös kuolee typerillä tavoilla.

Käytännössä me violettimaissa vierailevat olemme tarkkojen sääntöjen alaisina, olkoonkin että ne voivat olla keskenään erilaisia. Kukaan ei ole täällä omillaan eikä reppureissaajia näy. Dopamiinitasoa ei oikein saa nostetuksi hotellihuoneessa, kun huonepalvelukin pelaa. Ja netti on Afrikan nopein. Onneksi Netflixissä on vielä pari katsomatonta katastrofielokuvaa...

Terhi Heinäsmäki

Kirjoittaja on kehitysyhteistyöntekijä, jonka toinen ammatti on infektiolääkäri.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?