Vielä 1990-luvulla uratykit ja muut tekeväiset kehuskelivat vähäisillä yöunillaan. Pitkien työpäivien jälkeen piti ehtiä bodata, bilettää ja hoitaa jopa lapsia, jos sellaisia oli. Elettiin post-juppiaikaa, jonka airuet: luovien alojen ammattilaiset ja korkeakoulutetut uratykit näyttivät suuntaa.
Muutamat ystäväni olivat post-juppeja. Yhdellä heistä oli eksentrinen vuorokausirytmi. Uni sijoittui puolentoista vuorokauden periodeihin. Niinpä nukkumaanmenoaika saattoi sattua keskelle yötä tai päivää, mitä seurasi taas kellonympärys valvomista. Joskus hän katosi yökerhosta (mikä nostalginen nimitys!) töidensä pariin ja palasi parin tunnin päästä takaisin. Metodi oli menestyksekäs; hän niitti mainetta visionäärisenä nörttinä.
Toinen kaverini puolestaan vääntäytyi työpaikalleen pankkiin arkiaamuisin. Siitä huolimatta, että hän notkui illat ja yöt baareissa. Helsingin yöelämää rytmitti tuolloin periaate, että kullekin suositulle paikalle oli varattu oma iltansa. Juhlimisen viikkorytmiä säntillisesti noudattavalla kaverilla riitti puhtia jopa salilla käymiseen. Ja loistavaa tulosta tuli niin työssä kuin vapaa-ajalla.
Nukkumisesta on tullut sosiaalista pääomaa.
Herkkäunisena neurootikkona en kyennyt vastaaviin suorituksiin. Ehkä minusta ei sen takia tullut uratykkiä. Hetkittäin toki venyin mittaviin juhlimisvalvojaisiin, mutta seuraava päivä erotti jyvät akanoista.
Nyt ysäriajat kuulostavat keksityiltä. Tämän päivän visionäärit vetäytyvät yöpuulle yhdeksältä älylaitteiden anturit yöpukuinaan. Aamuisin he nousevat sijoiltaan viideltä haistelemaan maailmaa, joka on yksin heidän. Ei ole konsulttia, johtajaa, huippupoliitikkoa tai edes taiteilijaa, joka ei tästä vähintään haaveilisi.
Nukkumisesta on tullut sosiaalista pääomaa. Laadukas uni symboloi menestystä, tasapainoisuutta, nuhteettomia elämäntapoja ja itsekuria. Levänneen habituksen arvo on kivunnut jälkikapitalistisilla työmarkkinoilla samoihin lukemiin kestävyyslajien harrastusten kanssa.
Yömyöhään kukkuminen tuntuu paheelliselta, jopa syntiseltä. Hurskaat ruumiit noudattavat luostarirytmiä ja kilvoittelevat älykellojensa lukemilla. Syntiset ja sairaat valvovat ja napsivat salaa häpeillen unilääkkeitään.
Nukkuminen on suorittamista, koska koko elämä on suorittamista, siis tuntuu siltä. Ysärilläkin tehtiin hurjasti töitä, mutta en muista kenenkään valittaneen työn paljoudesta. Lama ja työttömyys olivat ongelmia, keneen sattuivat osumaan. Nykyisin työn paljoutta kauhistellaan kaikkialla: opiskelussa, yrittämisessä ja palkkatyössä. Mikään määrä unta ei tunnu riittävän siitä selviytymiseen.
Olen alkanut epäillä, että vika onkin nykyisessä nukkumiskulttuurissamme. Kulttuuriantropologi Marcel Mauss totesi jo 1930-luvulla, ettei ”luonnollista” nukkumista olekaan. Uni on biologisesti välttämätöntä, mutta sitä säätelevät kulttuuriset sopimukset oikeaoppisesta nukkumisesta.
Nykynuoriso ei notku baareissa, vaan yrittää nukkua. Ja silti he ovat väsyneempiä, ahdistuneempia ja masentuneempia kuin koskaan. Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, että tämä kaava ei toimi.
Nukkumiseen liitetyt tavat ja uskomukset ovat osa kokonaista maailmankatsomusta ja elämäntapaa. Epävarmuuden aikaa yritetään hallita unen neuroottisella varjelemisella. Työn merkityksellisyys, yhteisöllisyys ja jatkuvuus ovat kadoksissa. Elämäntavan yksinäistyminen tarkoittaa nukkumisen yksinäisyyttä, mikä voi olla yksi syy unettomuusepidemialle.
Oma vaikutuksensa on lääketieteellisellä tiedolla. 1700-luvun alkuun asti unen uskottiin vaikuttavan lähinnä ruuansulatukseen. Nyt korostetaan unesta seuraavaa aivojen huuhtoutumista. Kognitiivisen työn yhteiskunnassa unistressin kierre on valmis.
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja tarkkailee vapaa-aikanaan mieluummin eläimiä kuin ihmisiä.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
