Kuulun niihin rintasyöpään sairastuneisiin, joilta on jouduttu poistamaan koko rinta. Vaikka leikkauksesta on jo kymmenkunta vuotta, muistan päivän edelleen kirkkaasti vaikka tarkka päivämäärä on jo unohtunut. Sairaalassa oli hissiremontti ja matka osaston ja leikkaussalin välillä kulki poikkeuksellisesti sairaala-alueen pihan poikki. Oli marraskuun loppupuoli ja kasvoilleni ripotteli hiljaa lumihiutaleita, muuten olin hyvin pakattuna huopiin sairaalan sängyssä.
Parin sentin kasvain piti poistaa säästävällä leikkauksella. Kasvaimen ympärillä oli kuitenkin sen verran paljon ”höttöä” (lääkärit sanoivat asian toki täsmällisemmin), että leikkauksessa koko rinta piti poistaa.
Helpotus ja tervehtymisen onni oli niin suurta, että rinnan menetys tuntui ensin pieneltä hinnalta elämän jatkumisesta. Yhteiskunta tarjosi proteesin liiveineen. Vaatteet päällä kukaan ei tiennyt rinnattomuudestani.
Kävi kuitenkin niin, että syövästä selviytymisen riemun tasaannuttua ja elämän normalisoiduttua, aloin haikailla entistä, poisleikattua rintaa. En kärsinyt siitä, että esimerkiksi uimahallin pesuhuoneessa keräsin katseita. Puolisokin oli tottunut uuteen ”lookiin”. Kyse oli nimenomaan omista naiseuden tunteistani, joita yksirintaisuus koetteli.
Yhteydenotto minut leikanneeseen lääkäriin selvitti, että voin päästä korvausleikkaukseen, ensin tietysti tutkimuksiin ja jonoon. Leikkaus oli toukokuussa 2006. Vatsasta otettiin lihasta, verisuonia, ihoa ja myös rasvaa ja niistä plastiikkakirurgi muotoili uuden rinnan. Sinänsä ihmeellistä mitä kaikkea lääketieteessä pystytään tekemään. Kyse oli monimutkaisesta toimenpiteestä. Minut oli viety aamulla leikkaussaliin ja osastolla olin vasta illalla.
Olo oli leikkauksen jälkeen hutera, sumuinen, kroppa täynnä siteitä ja dreenejä. Oli lauantai 20. päivä. Televisio oli auki ja muistan miten jonnekin tajunnan perukoille juuri ennen nukahtamistani kantautui Antero Mertarannan surumielinen ääni ja tajusin siitä, että Suomi on lätkän MM-kisoissa hävinnyt paikan finaaliotteluun.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, sairaanhoitaja puoli kahdeksan napsautti valot huoneeseen ja tervehti meitä potilaita:
”Hyvää huomenta, hyvät naiset, Suomi on voittanut Eurovision laulukilpailut.”
Siitä leikkauspäivästä tuli siis ikimuistoinen, yksityisesti ja yleisesti.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
