Aamu-usva pakenee aurinkoa, kun soudan kokemaan siikaverkot. Lokakuussa päivät ovat tummuneet, vesi jäähtynyt ihoa viiltäväksi. Viimeisetkin lintupoikueet ovat jättäneet minut yksin. Hiljaiset pisarat tipahtelevat verkkonarusta, kun irrottelen kotivuonon antamia hopeisia aarteita. Suolaan muutaman fileen, jotta leipä maistuisi paremmalta.
Osaston aamukierrolla potilaallani on ikävä omien kalavesien äärelle, pois sairaalan seinien puristuksesta. Hän näyttää minulle kädessään olevaa voileipää, jonka puoliso on kotoa tuonut. Paksun leipäviipaleen päällä on reilusti voita ja miehen itse pyytämää ja suolaamaa siikaa. Potilassängyn viereisellä pöydällä voipaperin päällä on vielä yksi graavisiikaleipä, jota potilas tarjoaa minulle. Epäröin hetken, tohdinko ottaa viimeistä palaa, mutta syön sen nautiskellen ihanan suolaisesta kalasta ja itse tehdyn leivän mausta. Seuraavana päivänä kuulen, että hän ei enää ikinä pyytäisi syyssiikaa.
Ruudulla vakavailmeinen nuori katsoo kamerasta hieman sivuun. Hän sanoo, että haluaisi tulla kuulluksi. Mustaksi muuttunut tietokoneen näyttö jättää välillemme sadat kilometrit. Jonnekin tilastoon tallentuu etävastaanoton suorite. Tehokasta etäisyyttä, vain tietokoneiden kosketus. Meidän kohtaamisemme oli pelkkä suoritus, joka ei sisältänyt sitä, mitä me toivoimme saavamme. Tyhjyyden tunne valtaa mielen, todennäköisesti myös siinä huoneessa, jossa verhot oli tiukasti vedetty valon eteen.
Potilaat ovat tärkeimpiä opettajiamme.
Kalastajan puoliso on jättänyt soittopyynnön. Oletan, että hän haluaa keskustella miehensä kuolemasta, mutta ei hän sellaista kaipaa. Hän haluaa kiittää siitä, että söin graavisiikaleivän, koska se oli ollut hänen puolisolleen hyvin tärkeää. Että lääkäri söi hänen pyytämäänsä ja laittamaansa kalaa!
Arkkiatri Päivi Hietanen kirjoittaa Lääkärilehdessä lääkärintyön suuresta kulttuurisesta muutoksesta, ja muistuttaa, että digitalisaation ei saa antaa viedä työmme sielua. On hämmentävää huomata olevansa niin vanha, että voi kertoa kokeneensa tämän muutoksen. En kaipaa arkistopölyisiä sairauskertomuksia pöydälleni, ja on mukavaa, kun tutun potilaan kontrollin voi joskus hoitaa etänä.
Valitettavasti taloushyötyä ei kuitenkaan synny, jos digitaalisesti hoidetaan potilaita, jotka pettyneinä varaavat heti uuden ajan jollekin toiselle lääkärille tai vielä pahempaa: sairauden diagnoosi ja hoito viivästyvät monenlaisista tutkimuksista huolimatta. Emmekä me lääkäreinä ole valmiita, kun lääketieteellisen tiedekunnan oven suljemme.
Potilaat ovat meidän tärkeimpiä opettajiamme, joita kannattaa kuunnella ja antaa tulla lähelle. Kun yhteiskuntamme rahat vähitellen loppuvat, ei säästöjä tuo lääkäreiden piilottaminen tietokoneruutujen taakse.
Kyynisellä hetkellä tekee mieli todeta, että rahaa löytyy kyllä kaikkeen keinotekoiseen. Tilastoja keksitään lisää, ja niillä ruoskitaan terveydenhuoltoalan ammattilaisia juoksemaan yhä nopeampaa. Kirjailija José Luis Peixoton tekstiä mukaillen minäkin haluan nähdä tähdet, mutta myös mustan avaruuden niiden välissä. On saatava pysähtyä, päästä syvemmälle itseen, ihmisiin, tieteeseen. Muuten työstä alkaa tulla tyhjä taivas.
Minulla on yhä tallessa motoneuronitautia sairastaneelta potilaaltani saatu kortti, johon hän oli kirjoittanut: Sinä saat lakastuneenkin kukan kukkimaan. Syyssiiasta ja lakastuneistakin kukista löydän oman työni sielun.
Kirjoittaja on neurologian erikoislääkäri ja syksyn esikoiskirjailija.
