Keppi

Joskus mietin, näkevätkö muutkin vastaantulijat minusta pelkän kepin, kirjoittaa Merja Minkkinen.

Keppi Kuva 1 / 1

Marraskuussa 2013 sain vasemman ohimolohkon ICH:n, aivojen sisäisen verenvuodon. Tilanne meni ohi lääkityksellä eikä leikkausta tarvittu. Oikea käsi ja jalka kuitenkin halvautuivat, lievästi mutta pysyvästi.

Liikkeelle pääsin ensin pyörätuolissa, sitten rollaattorin ja lopuksi kepin kanssa. Hoito ja kuntoutus Laakson sairaalassa olivat huippuluokkaa, jälkihoito ja ylläpito terveyskeskuksessa sen sijaan kovin monentasoisia.

Nyt vuodosta on kohta viisi vuotta. Isompaa kuntoutumista ei ole odotettavissa. On pakko hyväksyä tasapaino-ongelmat, joiden vuoksi en aja polkupyörällä, ja oikean käden heikkous, mikä tekee pianonsoiton mahdottomaksi.

Vaikeinta on muutos ympäristön suhtautumisessa. Keppiä käyttävä on automaattisesti vanhus, vähän höperö, ellei seniili. Häneen suhtaudutaan joko ylihuolehtivasti (”olkaa hyvä rouva, tässä on istumapaikka”) tai tien tukkeena.

Minua on holhonnut Palmian järjestyksenvalvoja, jonka mielestä en saa käyttää metron liukuportaita, vaan hissiä. Kovaääninen nuori nainen taas opasti, kuinka käytävän toisessa päässä on hissi ja liukuportaat, ei rouvan tarvitse kulkea tavallisia rappuja.

Törkeimmin käyttäytyi naishenkilö, jonka mielestä ojennettu jalkani ja keppini veivät liikaa tilaa ratikassa. Hän sätti äänekkäästi sitä, että ylipäänsä kehtaan tulla julkisiin kulkuvälineisiin: -Mitä sä täällä teet, mee vanhainkotiin siitä! Pelkistetyin kommentti tuli laitapuolen kulkijalta, joka horjui ulos Ympyrätalon Alkosta, osoitti minua ja lausui huvittuneena: -Keppi!

Joskus mietin, näkevätkö muutkin vastaantulijat minusta pelkän kepin. Mahtaako se selittää, miksi ihmiset niin usein törmäävät yhteen kanssani, ikään kuin olisin näkymätön – paitsi keppi?

Ideaa voisi kehittää pitemmälle. Voisin ottaa nimekseni Kulkee Kepin Kanssa, lyhyemmin KKK tai pelkkä Keppi. Ei yhtä ylvästä kuin Tanssii Susien Kanssa, mutta osuvaa. Facebookin profiilikuvani ja tämän blogin naamakuvan voisi korvata piirroksella kepistä. Siinä olisi symboliikkaa.

Vaikka olen ollut Helsingin Invalidiyhdistyksen jäsen, vamma ei ole osa identiteettiäni. Vamma ei määritellyt Stephen Hawkinia, joka 21-vuotiaana sairastui ALS-tautiin ja sai elinajan ennusteeksi kaksi vuotta. Hawkin ei uskonut, vaan väitteli tohtoriksi ja kuoli 76-vuotiaana maailmankuuluna teoreettisen fysiikan, ajan ja avaruuden tutkijana.

Vamma ei määritellyt Helene Schjerfbeckiä, joka nelivuotiaana putosi kotinsa portaissa, mursi vasemman reisiluunsa ja ontui toista jalkaa loppuikänsä. Kipu, kävelyn vaikeus tai mikään muu ei estänyt Heleneä maalaamasta vimmatusti. Hänen sisäisellä näkemyksellään oli totisesti siivet.

En ole nero, toisin kuin Hawkin ja Schjerfbeck. Yritän silti itsepintaisesti olla muutakin kuin keppini. Vaikka halvauksen syy on korvien välissä, päänuppini toimii yhä melko tyydyttävästi. Joten vastaantulijat: kun seuraavan kerran näette kepin, koettakaa muistaa, että sen päässä on ihan vain ihminen.

Merja Minkkinen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.

Oletko jo lukenut nämä?