Sairaan hyvää hoitoa

Sairaan hyvää hoitoa Kuva 1 / 1

Sairastan poikkeuksellisen vaikeaa ja harvinaista niin kutsuttua brittle-
astmaa, joka pitää pilkkanaan kaikkia modernin medisiinan hoitokeinoja. 
Tauti on pirullinen ja melko tuntematon. Terveydenhuollon kohtaaman kritiikin keskellä vähemmälle huomiolle jää, että välillä järjestelmä toimii sairaan hyvin, kirjoittaa Marina Erhola.

Maaliskuun alkupuolella matkustin yhdessä Kelan, STM:n, THL:n ja muiden OPERin (so­siaali- ja terveydenhuollon tietohallinnon operatiivisen ohjauksen yksikkö) yhteistyöryhmän jäsenten kanssa Luostolle pitämään strategiapalaveria Kanta-palvelujen lähivuosien linjauksista. Ensimmäinen foorumi pidettiin siellä joitain vuosia sitten. Silloin asetettiin lähivuosille kaksi keskeistä tavoitetta, jotka silloin tuntuivat lähes unelmilta. Päätettiin hoitaa kuntoon sähköinen resepti ja panostaa kansallisen potilastiedon arkiston kehittämiseen.

Maisemat ovat minulle tuttuja, sillä olen hiihtänyt siellä parikymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa. Majapaikkaamme saavuttiin pikkubussissa Rovaniemeltä Kelan johtaja Mikael Forssin hauskojen tarinoiden siivittämänä. Pääsin sisään kauniiseen majaan, jossa paloi useita kynttilöitä, ja siihen seminaari minun osaltani loppuikin. Lähdin testaamaan miten järjestelmä käytännössä toimii, muut jäivät pohtimaan strategisia valintoja Kanta-palvelujen kehittämisen suhteen.

Intubaatio ja respiraattoriin

Pitkittynyt poikkeuksellisen raju astmakohtaus johti siihen, että mukana ollut kollega Vesa ilmoitti lopettavansa potilaan ”kyllä tämä tästä” -selitysten kuuntelemisen. Hän soitti yleiseen hätä­numeroon 112, ja Hätäkeskus hälytti lähimmän hoitotason ambulanssin Sodankylästä.

Ambulanssin kovasti työtä tehneet ensihoitajat hälyttivät jo matkalla kohteeseen puolestaan paikalle FinnHEMS 51 -lääkintähelikopterin, joka laskeutui Luoston rinteiden alapäähän. Käsittämättömän ammattitaitoiset ensihoitajat yrittivät kaikin mahdollisin keinoin nitistää kohtausta saaden apua potilaalta, joka jo kyvyttömänä puhumaan raapusti paperille jotakin perustietoja taudin luonteesta ja aiemmin toimineista ensihoitolääkkeistä. Lisäksi he konsultoivat FinnHEMSin Oulun tukikohdan ensihoitolääkäriä lääkityksestä ja hoitokäytännöistä.

Kahden tunnin hoitotoimien jälkeen suoritettiin Luoston majan pihassa operaatio, joka oli minusta vertaansa vailla. Neljä ensihoitajaa ja jo huonokuntoinen potilas totesivat yhdessä, että potilas ei jaksa hengittää enää Rovaniemelle asti. Intubaatiopäätöstä seurasi normaali tarkistuslistojen luku, sitten ensihoitajien suorittama intubaatio ja potilaan laittaminen respiraattoriin kuljetuksen ajaksi.

Seuraava muistikuva on kahden vuorokauden jälkeen Hämeenlinnasta teho-osastolta, kun tuttu kollega tuntui sanovan: ”Marina, palataan perusharjoitukseen.” Työpaikallani, jossa toimin myös organisaatiomme valmiusjohtajana, oli ollut edellisellä viikolla valmiusharjoitus. Ihmettelin vain, että jotain on nyt pielessä, kun ne ovat ryhtyneet harjoittelemaan minulla ja että miten tässä nyt näin kävi.

Runsain annoksin annosteltu ketamiini takasi mielenkiintoisia harhoja. Oli siellä mielestäni työkaverinikin selvittämässä matkalaukkuani ja kollegani, joka näyttäytyi zikainfluenssan minuun tartuttaneena sekä työpaikkani viestintäjohtaja tekemässä kirjallisia huomioita. Hän kun halusi tiedottaa. Sitten huomasin, että joku oli laittanut minulle sellaiset pitkät valkoiset reisipituiset tukisukat.

Kokemusasiantuntija 
kiittää hoitajiaan

Vähitellen tilannekuva selkeni. Sodankylän uutterat ensihoitajat ja HEMS-­ensihoitajat olivat kuljettaneet minut Rovaniemelle teho-osastolle. Siellä seuraavan aamun extubaatiota seurasi kohtauksen raju uusiminen ja reintubaatio.

Potilastietoni olivat löytyneet Kanta-arkistosta. HUS:n loistavan hoitavan lääkärin Aulin ja Helsingin ja Hämeenlinnan teho-osastojen ylilääkäreiden konsultaation jälkeen minut oli päädytty siirtämään Medflightin lääkintälennolla Helsinkiin ja sieltä edelleen respiraattorissa ambulanssilla kotikaupungin tutulle teho-osastolle. Jossain siinä matkan varrella ne tukisukatkin olin saanut.

Ei ollut vielä lähdön aika. Seuraavalla viikolla palasin töihin jälleen kerran nöyrtyneenä, mutta tällä kertaa parin uuden oivalluksen kera.

Taas kerran ensihoito toimi erinomaisesti. Haja-asutusalueelta kotikaupunkiin. Loistavaa hoitoa, ystävällisiä ihmisiä, epikriisit Kanta-arkistossa. Rovaniemen teho-osasto konsultoi tarvittavat tahot ja teki ripeitä päätöksiä.

Mietin hiljaa itsekseni, että meillä on upea maa, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Monessako Euroopan maassa pystytään samaan?

Millainen järjestelmä meillä onkaan! Eikä kukaan kysynyt luottokorttia tai vakuutusta, ei ainakaan tietääkseni. Ensihoito todellakin toimii tässä maassa. Olen kokemusasiantuntija.

Kun vihdoin jaksoin taas puhua, soittelin minua hoitaneet tahot läpi. Erityisen mielenpainuvia olivat keskustelut ensihoitajien kanssa. Erästä heistä en heti tavoittanut, koska kollegansa kertoi tämän olevan Inarinjärvellä pilkillä. Hänkin soitti pian minulle päin.

Mistä kaikki sitten johtui tällä kertaa? En taaskaan tiedä, tuskin sentään kaihosta hiihtää. Ehkä niistä kynttilöistä − tai jostain muusta.

Mitä voisin vielä toivoa? No, niitä hiihtokilometrejä. Ilmankin pärjää, jos on pakko.

Marina Erhola
Marina Erhola on LT, MQI ja keuhkolääkäri. Hän on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja.

Kuva: Finnhems Oy

Julkaistu Lääkärilehdessä 20/2016

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi