"Ihana alipaino"

Kuva 1 / 1

Syömishäiriön kokenut Elina, 26, kertoo, miten laihduttaminen voi muuttua pakkomielteeksi.

Harva tietää vieläkään, että olen sairastanut syömishäiriötä. Toki läheisimmille ihmisille asia on selvä ja osa sitä varmaan aikanaan epäili. Ilman äitiäni en olisi sairaudesta koskaan selvinnytkään.

En oikein tiedä, miten kaikki alkoi. Minulla on ollut aina huono itsetunto. Jo 10-vuotiaana itkin rumaa ulkomuotoani ja lihavia reisiäni. Lopetin Barbie-leikit, koska tajusin, etten voi koskaan olla yhtä täydellinen kuin Barbie. Leikit tuntuivat itsepetokselta. Kuka minuun voisi koskaan rakastua?

En silti syytä Mattelia sairastumisestani. Luulen, että kasvoin sellaisessa ympäristössä, jossa ei ollut tapana kehua toista kauniiksi. Se vaikutti minuun kai enemmän kuin moneen muuhun olisi vaikuttanut. Kukaan ei koskaan kehunut minua, joten automaattisesti ajattelin olevani ruma.

Äidin kehut eivät valitettavasti auttaneet. Selitin itselleni, että äidit pitävät tyttäriään aina kauniina.

Lopullisesti syöminen lähti käsistä ollessani 21-vuotias. Olin painavampi kuin koskaan ja söin kaurakeksejä sydänsuruuni suunnilleen paketin päivässä. Toki täysin salaa muilta. Omassa huoneessani.

Aloin inhota itseäni ja vatsaani tulleita makkaroita. Koin fyysistä pahoinvointia aina, kun vatsani rypistyi tai "lihavien" reisieni sisäosat koskivat toisiaan. Inho vain lisäsi ahdistusta, kaurakeksien määrää ja painoa.

Ihana painonpudotus

Sitten sairastuin ja painoni putosi yli kymmenen kiloa. Tunsin olevani kauniimpi kuin koskaan. Sain myös kehuja uudesta ulkomuodostani.

Nautin painostani noin viikon, jonka jälkeen aloin pelätä repsahtamista. Kauhuissani aloin vähentää syömistäni. Selitin, että sairauteen saamani lääkkeet veivät minulta ruokahalua ja pääsin tilanteesta kuin koira veräjästä.

Painoni laski edelleen. Painoindeksin mukaan olin reilusti alipainoinen. Olin silti onnellinen saavutuksestani. Rakastin rintakehässäni näkyviä luita.

Huomasin pian, että painon ylläpitäminen oli vaikeaa. Siksi kehitin itselleni ankaran kunto-ohjelman. Heräsin joka aamu kolme tuntia ennen normaalia herätystäni ja aloin kuntoilla. Tein satoja vatsa- ja selkälihaksia päivässä.

En ollut edelleenkään tyytyväinen ja ruokahalunikin kasvoi entisestään. Monesti itkin syödessäni nälkääni. Jokainen suupala tuntui epäonnistumiselta.

Oloa helpottaakseni aloin syödä asioista vain puolet. Tämä johti siihen, että jääkaappini oli täynnä puoliksi syötyjä viilejä, rahkoja, voileipiä ja valmisaterioita. Joskus käytin myös ulostuslääkkeitä tyhjentääkseni itseni liiasta ruuasta. Tätä jatkui noin kaksi vuotta.

Yksin ja itsetuhoinen

Täyttäessäni 23 vuotta aloin olla todella väsynyt. Kroppani oli kipeä ja vatsani jatkuvasti tyhjä. Kesällä huomasin, että en enää hikoillut tai tuntenut nälkää. Menkkanikin olivat loppuneet. Olin jollain sairaalla tavalla näihin muutoksiin tyytyväinen.

Aloin karkottaa elämästäni ihmisiä. En ehtinyt olla sosiaalinen. En halunnut syödä muiden nähden ja suurin osa päivästä meni kuntoiluun tai opiskeluun.

Painoni ei silti miellyttänyt. Soitin itkuisia inhopuheluita äidilleni lähes päivittäin. Olin lihava, olin epäkelpo, olin ällöttävä ja olin yksin. Päätänikin särki koko ajan. Olin mielestäni epäkelpo ja lihava jopa syömishäiriöiseksi. Hulluimpina hetkinäni kadehdin niitä, joilla oli itsekuria olla anorektikkoja.

Äitini yritti rauhoittaa minua, puhui ammattiauttajalle menemisestä ja totesi myös viisaasti. "Kukaan ei voi rakastua sinuun niin kauan, kun inhoat itseäsi."

Eräänä talvipäivänä oli kävelyllä ja tajusin ajatelleeni itsemurhaa päivittäin. Miten tekisin sen niin, ettei kukaan tajuaisi sitä itsemurhaksi ja siitä olisi mahdollisimman vähän haittaa muille. Yhtäkkiä ymmärsin tilanteeni järjettömyyden ja päätin hakea apua.

Pääsin muutamassa päivässä koulupsykologin luo ja hän passitti minut seuraavana päivänä terveyskeskukseen. Siellä todettiin, että sairastan keskivakavaa masennusta ja syömishäiriötä. Sain mukaani masennuslääkereseptin ja terapeutin numeron.

Toipuminen on vaikeaa

Nyt elän toipumisvaihetta. En tiedä paljonko painan, sillä vältän vaakoja. 

Syöminen on edelleenkin vaikeaa, enkä tunne kunnolla nälkää. Hikoilu ja menkat ovat sentään palanneet.

En usko toipuvani koskaan täysin, mutta olen tehnyt rauhan itseni kanssa. En vaadi itseltäni liikoja, syön herkkuja rakkaitteni seurassa ja kuntoilen neljä tuntia viikossa – en päivässä

Joskus tunnen itseni sairaalloisen lihavaksi. Joskus pelkään laihtuvani huomaamatta liikaa. Joskus en tunnista itseäni peilistä. Pelkään myös, että läheiseni eivät uskalla sanoa minun lihoneen, koska olen toipuva syömishäiriöpotilas.

Toisina päivinä kuitenkin pidän itsestäni. Olen jopa kaunis. Sanonta "äiti tietää kaiken" taitaa pitää paikkaansa. Heti, kun aloin pitää itsestäni, alkoivat muutkin.

Henkilön nimi on muutettu.

Teksti:
Johanna Nykopp
toimittaja

Kuva:
Panthermedia

Oletko jo lukenut nämä?