Implisiittiä potilasta etsimässä

Ääneen lausumaton suru syövyttää ihmisiä puhki, kirjoittaa Sirpa Kähkönen.

Implisiittiä potilasta etsimässä Kuva 1 / 1 Kuva: Mikko Kakela

”Potilas sai lääkkeestä psyyken oireita.”

Näin lukee Omakannassa. Potilas olen minä ja lääke oli vatsansuojalääke, jota minulle määrättiin yli kymmenen vuotta sitten. Olin silloin kirjoittamassa uutta kirjaa ja näin kummallisia unia. Työpäiväkirjasta saatoin havaita, että unet alkoivat samaan aikaan kuin uuden lääkkeen ottaminen. Virhepäätelmä: unet johtuvat lääkkeestä.

Voisihan tähän kirjoittaa jotain potilaan herkkyydestä kehoaistimuksille. Voisi kirjoittaa googlaamisen ja vilkkaan mielikuvituksen ­yhteishaitoista. Voisi kirjoittaa vakavasta suolistosairaudesta ja samaan aikaan diagnosoidusta rintasyövän esiasteesta, jonka seurauksena poistettiin toinen rinta. Huolesta ja pelosta, jota potilas tunsi sairauksiensa takia, nuoren lapsen äitinä.

Mutta toki voidaan puhua psyyken oireista tai, jos vanhanaikaisiksi heittäydytään, hulluudesta. Lapsuudessani ”hullun kirjoja” oltiin hankkimassa milloin kenellekin. Mieleeni piirtyi silloin kuva isoista mustista kirjoista, joihin kirjuri raapusti lopullisen tuomion. Silloin, 1960–1970-luvuilla oli vielä myös suuria mielisairaaloita, tai, kuten niitä kotoisammin kutsuttiin, hullujenhuoneita, joihin sulkemisella ­uhkailtiin kaikkia, joilla oli vähänkin erilainen olemisen meininki kuin muilla.

Olen monien muiden asioiden ohella miettinyt paljon lääkäri-potilas-suhteita. Yhden kirjallisuustieteellisen teorian mukaan kirjailijalla on luomistyössään mukana niin sanottu implisiitti lukija. Tämä lukija ei ole ihminen vaan eräänlainen apukonstruktio. Juuri implisiitille lukijalle kirjailija kirjoittaa teoksensa; hän on ikään kuin ihanne­lukija, se joka käsittää tekijän kaikki tavoitteet ja päämäärät.

Ehkä lääkärillä on implisiitti potilas mielessään, kun hän tekee työtään? Minusta tuntuu – korjatkaa jos olen väärässä – että ihannepotilas on kuuliainen, vaivaton, kirkasälyinen, loivatunteinen ja kulloiseenkin sairauteensa rajautuva entiteetti.

Yritän aina itsekin olla sellainen. Reipas, vaivaton osanen koneistossa. Lienen normaaliälyinen. Silti minulle käy usein lääkärissä niin, ­etten tajua mitä puhutaan. Kyse on silloin yleensä tunteista, joille ei keskustelussa ole ­tilaa. Silloin vaikenen, koska en halua aiheuttaa vaivaa. Sellaisiksihan meidät 1960-luvullakin syntyneet kasvatettiin, saati sitten edelliset ­sukupolvet.

Äitini serkku, kutsukaamme häntä K:ksi, asui maalla pienessä mökissä tehtyään konkurssin hotelli- ja ravitsemusalalla. Moni saattoi pitää häntä erikoisena ihmisenä. Hänellä oli ­kipuja ja sairauksia. Kerran terveyskeskuslääkäri kysyi, mikä oli hänen koko tarinansa.

K. kertoi lääkärille olleensa lapsena 30-luvulla Neuvostoliitossa, Petroskoissa, jonne äiti vei ­hänet. Isä oli mennyt edeltä. Rakennettiin utopiaa, joka näytti pedonkasvonsa. K. oli nälkäkuoleman partaalla, kun äiti lähti hänen kanssaan takaisin Suomeen. Isä jäi itkemään pöydän päähän. Se oli K:n viimeinen muistikuva isästä, ­joka surmattiin Stalinin vainoissa.

K. jäi 15-vuotiaana yksin kun äiti kuoli. K. sai keuhkotuberkuloosin ja parantolasta päästyään kulki aivan yksin Helsingissä. Miehet käyttivät rakkaudenjanoista nuorta tyttöä raa’asti hyväksi. Sisukas tyttö ei särkynyt vaan ponnisti työhön ja sai perheenkin. K. kertoi kaiken tämän lääkärilleen, joka ymmärsi ja auttoi. Kuulluksi tullessaan K. oli jo vanha, sairas nainen.

Monissa suvuissa ääneen lausumaton suru syövyttää ihmisiä puhki. Niin minunkin perheessäni ja suvussani sukupolvien ajan. Minulla on ollut onni saada työskennellä terapeutin kanssa. Hän on nähnyt sen kärsimyksen, minkä olen saanut kannettavakseni pienestä lapsesta saakka.

Muut näkevät sen heijastukset.

Sirpa Kähkönen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 47/2020.

Oletko jo lukenut nämä?