Karhusta, koronaviruksesta ja todellisuudesta

Karhun asustaminen metsässä oli ollut minulle mielenkiintoinen teoria, lähinnä satu.

Karhusta, koronaviruksesta ja todellisuudesta Kuva 1 / 1 Kuva: Laura Vesa

Noin kolme vuotta sitten alkukesällä minut yllätti käsittämätön näky mökkitiellä aamuvarhain. Auton konepellin edestä kiiti valtava ruskea hahmo ja sen perässä kaksi pienempää. Juostuaan parikymmentä metriä kauemmas suurin hahmoista kääntyi katsomaan minua. Äitikarhun isot, ruskeat silmät katsoivat juuri minua.

Odotin näkeväni silmissä uhman ja vihan, mutta en nähnyt. Näin pelon – valtavan menettämisen pelon. Saman pelon olen nähnyt ihmisten silmissä koronapandemian kynnyksellä.

Vaikka olin tiennyt, että metsässä asuu myös karhuja, en ihan oikeasti uskonut, että karhu todella asui siellä, koska en ollut itse nähnyt sitä. Karhun asustaminen metsässä oli ollut minulle mielenkiintoinen teoria, lähinnä satu. Ei ollut enää.

Vaikka infektiolääkärinä valmistaudun jatkuvasti erilaisiin epidemioihin, seuraan WHO:n riskiluokituksia ja osallistun varautumissuunnitelmien tekoon, uskoin koronapandemian puhkeamiseen lopulta yhtä vähän kuin karhun näkemiseen suomalaisessa metsässä. Olen työssäni lukenut tartuntatautilain pykäliä esimerkiksi hoitoon liittyvien infektioiden ja rokotusten osalta. Mutta laissa on myös pykäliä, jotka ovat aiemmin kuulostaneet korvissani lähinnä etäisiltä dystopian ennustuksilta.

Tartuntatautilain 60. pykälä koskee karanteeniin asettamista. En olisi uskonut, että keväällä 2020 minä ja kollegani ilmoittavat aamusta iltaan koronavirukselle altis­tuneille karanteenipäätöksistä. Nyt on pakko uskoa, niin todella tapahtuu. On hyvä, että meillä on varautumisen lainsäädäntö.

Vuoden 1918 espanjantautipandemian yhteiskunta oli erilainen kuin nyky-yhteiskunta. Sadassa vuodessa olemme rakentaneet itsellemme maailman, jossa saumaton tiedonkulku, tekniikka ja miellyttävän nopeat matkustustavat ovat arkipäiväisiä. Olemme ajatelleet olevamme turvassa kehittyneessä erinomaisuudessamme. Jouduimme erehtymään.

Pääsiäispyhinä sain hetken levätä ja olla vapaa koronaepidemian selvitystyöstä, vaikka kollegani huhkivat poikkeusmiehityksellä sairaalassa. Yritin rauhoittaa jatkuvan informaatiotulvan rasittaman mieleni metsässä, kevään ilmiöitä seuraillen. Mietin karhua, yritin tarkastella itseäni ulkoapäin, osana jotain suurempaa.

Kävelin pienen hiekkatien kautta järven rannalle. Ajattelin, kuinka kauas olin ajatuksissani liikkunut luonnosta, vaikka minun pitäisi olla osa sitä. En yhtään tiennyt, mitä metsässä tapahtui, vaikka kaikki näytti harmoniselta. Kat­soiko karhu minua jostain vaikken nähnyt sitä?

Mietin, kuinka epätodennäköistä olisi nähdä se uudelleen. Mahdollisuus oli yksi miljoonasta, siis melkein nolla, mutta ei kuitenkaan aivan nolla. Pandemian riski on ollut koko ajan suurempi.

Kun herään aamuisin, en edelleenkään voi uskoa tätä todeksi. Koronakauheudet valuvat tietoisuuteeni heti, kun vilkaisen kännykän uutis­virtaa. Monet ovat todenneet, että pandemian jälkeen maailma ei ole enää entisensä. Haluaisin jo malttamattomasti tietää, mitä se tarkoittaa. Skype-kokoukset varmasti lisääntyvät, mutta mikä ihan oikeasti muuttuu?

Tärkeimpänä asiana mieleen nousee suuri väärinkäsitys, joka pitäisi nyt korjata. Ihminen on irrottautunut yhteydestään luontoon. Luontoon, jonka lakeihin kuuluu systematiikka, rajallinen kantokyky, mutta myös sattuma.

Jään odottamaan lisäohjeita – mitä juuri minun pitäisi tehdä, jotta ymmärtäisin paremmin luonnon mekanismeja? Koska olemme unohtaneet olevamme osa villiä luontoa, myös koronapandemia on tuntunut liian käsittämättömältä uskoa.

Reetta Huttunen

Kirjoittaja on tarinoihin viehtynyt mänttäläinen infektiolääkäri.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 17-18.

Oletko jo lukenut nämä?