Pinjan varpaita paleli: Miksi jouluaattona piti lähteä hautausmaalle, jossa oli pimeää ja kylmää ja kaikki aikuiset näyttivät vakavilta?
”Älä Pinja tempoile, täällä pitää kävellä nätisti.” Isän ääni oli kireä ja tämän käsi puristi entistä lujemmin hänen kättään. Isän ääni oli ollut viimeaikoina tuollainen. Äiti sanoi, että isällä oli paljon töitä nyt kun hän oli uupunut. Äiti oli niin uupunut, että hänen hiuksensa olivat lähteneet eivätkä ne olleet jaksaneet kasvaa takaisin. Sitten isä oli käynyt hakemassa äidille uuden tukan. Se oli pitempi ja vaaleampi kuin äidin oma tukka ja lojui usein pöydällä. Äiti antoi hänen harjata sitä.
”Mihin me oikein menemme?” Pinja katsoi isäänsä, jonka parta näytti hassun valkoiselta risukasalta ja suusta nousi pieni pakkaspilvi.
”Me menemme isomummun ja -vaarin haudalle.”
Pinjasta haudat näyttivät pehmeiltä valkopeitteisiltä sängyiltä. Jokaisessa päädyssä luki nimi.
”Onko nuo nukkumassa?”
”On.”
Pinja ajatteli, että äitikin nukkui nykyisin paljon. Siksi kotona oli hiljaisempaa nykyään. Ja myös siksi, että hänen pikkuveljensä oli lähes aina mummolassa. Nytkin. Mutta he näkisivät illalla, sillä joulupukki tulisi mummolaan, jonne hekin menisivät.
Pinja kuunteli kuinka lumi narisi jalkojen alla. Kuusetkin olivat saaneet juhlavaatteet: ne välkkyivät paksusta lumesta kiteisen valkoisina. Sitten oksa liikahti ja lumi pöllähti:
”Isi, katso orava!”
”Joo, se on kiva.”
Isä ei selvästikään kuunnellut, sillä silloin isä vastasi melkein joka asiaan, että ”joo, se on kiva”.
”Ettei kukaan olisi jouluna yksin”, isä sanoi hiljaa ja tuikkasi yhtäkkiä suukon poskelle.
Pinjan ajatukset vaelsivat äitiin, joka makasi kotona paksun peitteen alla. Se ei ollut valkoinen, vaan punainen ja pörröinen. Isä oli käynyt sen ostamassa. Kummallista, että äidillä oli aina niin kylmä, että tämän piti pitää myssyä päässä yölläkin, vaikka oli sisällä.
”Isä, minun jalkoja paleltaa”, Pinja sanoi. Silloin isä nosti hänet syliinsä.
Pinja katseli ympärilleen: kaikkialla käytävillä liikkui tummia hahmoja.
”Miksi kaikki tulevat tänne tänään?” Pinja suputti isän korvaan.
”Ettei kukaan olisi jouluna yksin”, isä sanoi hiljaa, katsoi häneen ja tuikkasi yhtäkkiä suukon poskelle eikä isän ääni ollut enää kireä. Pinja puristi kätensä lujemmin isän kaulan ympärille, supisi tämän korvaan:
”Sitten isomummi ja -vaari ja kaikki muutkin täällä nukkuvat näkevät, etteivät ne ole yksin, kun kynttilät palavat.”
”Juuri niin, Pinja.”
Haudan edessä isä laski Pinjan maahan ja sytytti kynttilän. Sen lasikuvussa oli kultainen enkeli, joka välkehti kauniisti liekin valossa.
Kun he olivat olleet kaupassa, isä oli sanonut, että hän sai valita kynttilän. Nykyisin he kävivät usein yhdessä kaupassa ja veivät aina äidille mustikkakeittoa. Sitä äiti jaksoi juoda joka päivä.
Pinja huomasi käytävällä lojuvan kuusen oksan ja otti sen käteensä: se oli aivan kuin sulkakynä vanhoissa satukirjoissa, joista äiti oli opettanut häntä lukemaan. Hän oli kuullut kuinka isä oli makuuhuoneessa kuiskinut äidille, että hän oli aivan liian pieni oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan, mutta äiti oli vastannut, että hänen oli opittava viihdyttämään itseään.
Pinja polvistui haudan eteen ja alkoi kirjoittaa valkoiseen lumipeitteeseen. Hän vilkaisi välillä isäänsä, joka tuijotti välkehtivää kynttilää ajatuksiinsa vaipuneena. Isän nenänpää näytti punaiselta ja silmät märiltä. Ehkä isä ajatteli kaikkia nukkumassa olevia ihmisiä. Pinja jatkoi kirjoittamista kimmeltävään lumeen: Hyvää joulua.
Meritta Koivisto
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Lontoolainen rakastaja ilmestyi 2006 (Otava) ja toinen romaani, Poissa, Avaimen kustantamana vuonna 2011. Tekeillä on kolmas, toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja.
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 50–52/16.
