Taiteilijamme

– Miten kaunista, miten osuvaa, miten tärkeää, pohtii Johannes Enroth Vincent van Gogh jättämää perintöä.

Taiteilijamme Kuva 1 / 1

Taidemaalariliiton teosvälitys Helsingin Kaa­pelilla kuuluu jokakeväiseen ohjelmaani. Noin 1 700 taulua yli 600 taiteilijalta on melkoisen mutkikas soppa sattumineen kerralla sulatettavaksi, mutta joka kerta yhtä palkitseva ja ajatuksia herättävä. Arvelisin, että taiteilijoista yli 90 % elää jonkinlaisessa yhteiskunnallisessa marginaalissa, mikä on häpeä missä tahansa sivistysmaassa tai itseään sellaisena pitävässä. Tilanne ei ole muuttunut ainakaan Euroopassa ainakaan viimeiseen suunnilleen sataan vuoteen ainakaan parempaan suuntaan.

Vincent van Gogh (1853–1890) oli koko ly­hyen elämänsä köyhä. Hän eli ja teki taidettaan lähinnä pikkuveljensä Theon lähettämien avustusten turvin. Vincent lähetti Theolle satoja kirjeitä, jotka tämä tunnollisesti säilytti. Osa kirjeistä on julkaistu kirjana ja kaikki säilyneet Vincentin kirjoittamat ja saamat kirjeet ovat luet­tavissa verkossa englanniksi.

Vincentillä oli elämässään vain yksi tarkoitus ja päämäärä: olla hyvä ihminen ja tulla hyväksi taiteilijaksi. Ennen maalariksi ryhtymistään hän harjoitteli piirtämistä lähes piinallisen kärsivällisesti, vuosikausia; hänen mielestään hyväksi taiteilijaksi voi tulla vain oppimalla ensin piirtämään. Yhdessä kirjeessään hän kysyy ja saman tien vastaa nerokkaasti: ”Mitä on piirtäminen? Kuinka sitä opitaan? Se on tunkeutumista sen näkymättömän rautaisen muurin läpi, joka tuntuu erottavan sen mitä ihminen tuntee siitä mitä hän pystyy tekemään.”

Vincent oli monessa suhteessa erikoinen ihminen, äärimmäisen oikeuden- ja vastuuntuntoinen ja toisaalta piittaamaton siitä, mitä muut ajattelivat hänestä ja hänen tavastaan elää. Hän säälitteli ihmisiä, jotka ovat turruttaneet omatuntonsa: ”He kulkevat minun mielestäni elämän läpi ilman kompassia.”

Vuonna 1882 Vincent otti luokseen asumaan raskaana olevan prostituoidun ja tämän pienen tyttären. Vaikka Vincentin rakkauselämä oli täynnä epäonnistumisia ja täyttymätöntä kaipausta, hän puhuu rakkaudesta koskettavalla tavalla. ”Ihminen ennen ja jälkeen rakastumisen on yhtä erilainen kuin sytyttämätön lamppu ja palava. Lamppu on ollut olemassa, se on ollut hyvä, mutta nyt se levittää myös valoa, mikä on sen todellinen tehtävä.” Miten kaunista, miten osuvaa, miten tärkeää.

Asuessaan Arlesissa Etelä-Ranskassa 1888 Vincent kutsui luokseen kollegansa Paul Gauguinin (1848–1903), jonka töitä Vincent ihaili vähintään yhtä paljon kuin omiaan vähätteli. Gauguin meni Arlesiin epäröiden, ja kahden täysin erilaisen tulisieluisen persoonan kohtaaminen päättyi katastrofiin. Vincentin mieli alkoi pikku hiljaa kadottaa otettaan todellisuudesta yhä pahemmin ja eräänä iltana kadulla hän hyökkäsi takaapäin Gauguinia kohti partaveitsi kädessään. Gauguin kuuli kiihkeät askeleet ja kääntyi kohti Vincentiä, jolloin tämä käännähti häpeillen kannoillaan ja palasi juoksujalkaa takaisin taloonsa. Samana iltana hän leikkasi korvalehtensä ja antoi sen ”lahjaksi” prostituoidulle, josta piti. Myöhemmin Vincent ampui itsensä ja Gauguin lähti etsimään elämälleen tarkoitusta Tyynen valtameren saarilta, mutta ei ilmeisesti koskaan löytänyt sitä vaan kuoli hyvin sairaana ja katkeroituneena miehenä.

Näiden kahden taiteilijan kohtalot leikkasivat toisiaan kipeästi yli sata vuotta sitten. On selvää, että keskuudessamme elää ja käy omaa kamppailuaan monia työlleen intohimoisesti omistautuneita vangogheja ja gauguineita. Me tarvitsemme heitä ja siksi heidän paikkansa ei ole missään marginaalissa. Taiteilijat pystyvät tunkeutumaan sen Vincentin kuvaileman rautaisen muurin läpi. Hyvä taulu ei ole vastaus vaan kysymys, ei peili ja seinä vaan ikkuna ja ovi, meille kaikille.

Johannes Enroth

Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.

Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 16/2018.

Oletko jo lukenut nämä?