"Ei tarvitse olla MacGyver"

Etelä-Sudanissa työ oli erilaista, mutta potilaat samanlaisia, kertoo Laura Mikkonen.

Kuva 1 / 1

Etelä-Sudanissa ei juuri ole lääkäreitä.

Lääkärien sijasta potilaita hoitavat medical officer -tutkinnon suorittaneet ammattilaiset.

– Heidän koulutuksensa on jotain sairaanhoitajan ja lääkärin koulutusten välistä, arvioi LT Laura Mik­konen.

Hän on palannut Lääkärit ilman rajoja -järjestön (MSF, Médecins Sans Frontières) komennukselta Etelä-Sudanin Old Fangakista.

Old Fangak on syrjäinen, muutaman tuhannen asukkaan kylä. Vuonna 2014 kylä täyttyi pakolaisista, jotka lähtivät isoista kaupungeista taisteluita pakoon. Väkiluku kasvoi 20 000:een. Tuolloin MSF pyydettiin kylään tuomaan hätäapua.

– MSF jäi kylään hätäprojektin jälkeenkin, sillä ongelmia oli niin paljon, Mikkonen kertoo.

Etelä-Sudan on MSF:n suurimpia kohdemaita. Järjestöllä on maassa 300 kansainvälistä avustustyöntekijää ja melkein 3 500 paikallista työntekijää.

Globaalia vastuuta kantamassa

Etelä-Sudan ei ole Mikkosen ensimmäinen komennus MSF:n lääkärinä. Muutama vuosi sitten hän vietti kuusi kuukautta Kongon demokraattisessa tasavallassa.

– Tiesin jo opiskeluaikoina, että ha­luan joskus lähteä avustustyöhön. Koen, että minulla on velvollisuus kantaa osani globaalista vastuusta.

Ennen ensimmäistä komennusta Mikkonen suoritti muutaman kuukauden mittaisen valmistavan kurssin, mutta ­itse lähtö kävi nopeasti. Asemapaikka vaihtui Egyptistä Kongoksi muutama päivä ennen lähtöä.

Tälläkin kertaa Mikkonen oli töissä vielä muutama päivä ennen lähtöä.

– Valmistauduin lähinnä lataamalla lääketieteellistä kirjallisuutta mukaan, niin etten olisi riippuvainen interne­tistä.

Erikoisuutena kala-azar

MSF:n lääkärien tehtävänä Etelä-­Sudanissa on tehdä itsensä tarpeettomiksi. He opettavat paikallisia medical officereita toimimaan itsenäisesti.

Potilaiden yleisimpiä diagnooseja ovat keuhkokuume, malaria, aliravit­semus ja ripuli. HIV- ja tuberkuloosi­potilaita on paljon. Lisäksi monia vaivaa ­kala-azar eli viskeraalinen leishmaniaasi.

Yhtään sydäninfarktipotilasta Mikkonen ei kohdannut. Voi olla, ettei heitä ollut tai sitten he eivät hakeutuneet hoitoon.

Moni tuli sairaalaan pitkän ja hankalan matkan takaa, jopa kävellen.

– Minulta kysytään usein, pitääkö olla kirurgi voidakseen lähteä avustustyöhön. Ei tarvitse, Mikkonen vakuuttaa.

Old Fangakin klinikalla ei tavallisesti edes ole leikkausosastoa. Kirurgisia potilaita kyllä hoidettiin. Rintamalta tuli haavoittuneita, joiden tila stabiloitiin ja hoidot aloitettiin. Potilaat, jotka tarvitsivat leikkausta, kuljetettiin Punaisen Ristin kansainvälisen komitean ICRC:n sot­akirurgien leikattaviksi.

– Kun ICRC:n klinikalla oli levottomuuksien aikaan vähän aikaa täyttä, otimme hoitoon myös haavoittuneita, ja heitä varten avasimme leikkaustilat väliaikaisesti.

Kaikki käyvät parantajalla

Työ Suomessa ja Etelä-Sudanissa on monin tavoin erilaista. Puolen vuoden ajan Mikkonen päivysti joka toisen yön. Vapaa-ajalla pelattiin savimajassa korttia muun tiimin kanssa, sillä sairaalan alueelta ei ollut turvallista lähteä pi­meän aikaan.

Potilaat ovat kuitenkin samanlaisia. Samoja sairauksia on paljon, ja ihmisiä vaivaa samalla tavalla huoli omasta terveydestä kuin Suomessakin.

– Ja ihan samalla lailla saa perustella valittua hoitoa. Potilailla on omia käsityksiä siitä, millaista hoitoa pitäisi saada. Lääkärin lisäksi kaikki käyvät myös parantajalla.

Mikkonen puhuu ranskaa ja englantia, muttei arabiaa eikä paikallista nuer-kieltä. Potilaiden kanssa keskusteltiin tulkin välityksellä.

Riittämättömyyden tunteeseen tottuu

Kotiin palattuaan Mikkonen on jatkanut Porvoon sairaalassa sisätauteihin erikoistumista.

– En koe, että avustustyö olisi muuttanut minua lääkärinä. Ehkä olen kuitenkin tottunut jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen niin, etten stressaa yhtä lailla kuin ennen.

Uusia komennuksia ei heti ole suunnitteilla, sillä nyt on tärkeää saada erikoistumisopintoja eteenpäin. Niitä on vielä kolme vuotta jäljellä.

– Luulen, että teen vielä yhden reissun, ennen kuin erikoistuminen on saatu päätökseen. Avustustyöstä saa itsekin niin paljon. ●

”Koen, että ­minulla on velvollisuus kantaa osani ­globaalista vastuusta.”

”En koe, että avustustyö olisi muuttanut minua lääkärinä.”

Sairaalan poliklinikan ja osastojen välisellä ovella on aseet kieltävä kyltti. MSF tunnetaan siitä, että aseet ovat kaikkialla projekteissa kiellettyjä. Vartijoilla ei ole aseita, kulku­välineisiin ei saa tuoda aseita eikä aseen kanssa saa tulla sairaalan alueelle.

Sairaalan henkilökunta koostui kansainvälisistä avustustyöntekijöistä ja paikallisista työntekijöistä.

Laura Mikkosen neuvot avustustöistä haaveileville

•Jos sinua kiinnostaa, hae mukaan. Kentällä tarvitaan monien erikois­alojen lääkäreitä.

•MSF:llä edellytetään kahden vuoden työ­kokemusta. Kirurgi ei kuitenkaan tarvitse olla eikä MacGyver.

•Moni miettii ammatillista riittävyyttään. Huolesta ei pääse, mutta täytyy vain sopeutua siihen, että tekee minkä pystyy.

•Elämäntilanteen pitää olla sellainen, että voi irrottautua. Perhettä ei voi ottaa mukaan, eikä yhteydenpito Suomeen ole välttämättä helppoa.

Toimittaja:
Hertta Vierula
toimittaja

Kuvat: Laura Mikkonen ja Nina Kaverinen

› Lisätietoja MSF:n avustustyöstä ja rekrytointi­kriteereistä:www.laakaritilmanrajoja.fi

Artikkeli on julkaistu Lääkärilehdessä 25–32/2017.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi