Meillä on lääkäreinä työssä toimiessamme velvollisuus tehdä tarvittaessa lastensuojeluilmoitus, vieläpä omalla nimellämme. Netistä on helppo löytää tietoa protokollasta: kenelle, miten, millä kaavakkeella. Vaikeuksia aiheuttaa lakiteksti, jossa määritellään kenestä ilmoitus on tehtävä: ”lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä.”
Minkä korkuinen on oma ilmoituskynnykseni? Mistä kaikesta se muodostuu?
Ilmoituskynnys on ammatillinen. Työtä hoitaessani velvollisuus, ei oikeus, onni tai otollinen tilaisuus. Mutta velvollisuus ei ulotu vapaa-ajalle. Kun ystävättäreni kertoo itkien tukistaneensa lastaan, en puhu lastensuojelusta, vaan halaan häntä; kylläpä te olette olleet tiukoilla.
Aikakausi ja yhteiskunnan olosuhteet muokkaavat ilmoituskynnystäni. Lapsen fyysinen kurittaminen on ollut vasta muutaman vuosikymmenen ylipäätään kielletty. Jos eläisimme sota-aikaa, ei tukistaminen olisi ”kehitystä vaarantava olosuhde”.
Ilmoituskynnys on kulttuurillinenkin. Entä kun tukistaminen onkin rakastavan isän teko? Tai lapsen koko sukua suojellaan valtavalta häpeältä sulkemalla tytär kotiin, sosiaaliseen karanteeniin. Kantasuomalaisena teot on helppo tuomita, mutta miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa? Mitä minulle merkitsisi muuttaa – olosuhteista mistä hyvänsä – maahan, jossa yllätyksekseni laissa määrättäisiin lasten tukistamisvelvollisuus. Viranomaiset uhkailisivat: jos sinä et tukista lastasi säännöllisesti, me järjestämme hänet asumaan sellaiseen kotiin, jossa tukistetaan.
Ymmärrys toisen ihmisen asemasta auttaa minua perustelemaan lainmukaisen – ja sitä myös noudattavan – ilmoitukseni ilman turhaa tuohtumusta tai uhkailua.
Silti jää jäljelle henkilökohtainen ilmoituskynnys. Emme ammattilaisinakaan pääse eroon oman elämämme tarinasta. Miten minua kohdeltiin lapsena? Mitä kaikkea se minulle merkitsi? Jatkanko tältä osin omien lasteni kanssa sukuni perinteitä? Onko lapsen tukistaminen minun tarinassani aivan arkipäivää, kasvatuksellinen velvollisuus, vanhemman oikeus stressaavassa tilanteessa, satunnainen ylilyönti vai raakalaismainen teko?
Entä mitä tukistaminen merkitsee pienten potilaidemme tarinoissa? Juuri sitä lastensuojeluilmoituksella yritetään selvittää.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
