Haen kevääni muualta

Tärkeintä on pitää sisäinen keväänsä elossa, tuli mitä tuli, pohtii Petri Riikonen.

Haen kevääni muualta Kuva 1 / 1

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani. Vastaavia toivon, kasvun ja valon merkkejä olen muutenkin etsinyt elämästäni. On ollut tärkeää tuntea edistymisen tunnetta. Se herättää elämäniloni: saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Ajoittain elämän heilahdukset ovat kuitenkin vaikeuttaneet tuon sisäisen, psyykkisen kevään löytämistä.

Onnea minulla on kyllä ollut matkassa varmaankin enemmän kuin monilla. Melkein 40 ensimmäistä vuottani löysin nimittäin kevääni niin sujuvasti, että harvoin jouduin asiaa ajattelemaan. Opiskelunjälkeinen tutkijaurani tosin tyssäsi, mutta pääsin saman tien tiedetoimittajaksi ja tunsin löytäneeni oman ammattini. Edistyin pääharrastuksessani kilpatanssissa. Olin onnellisesti naimisissa. Sanoin aina kyllä uusille mahdollisuuksille. Ajattelin, ettei minulla olisi muita rajoja kuin motivaation riittävyys. Sitten tulivat haasteet.

Neljääkymppiä lähestyessäni tulin sanoneeksi tanssimaailmassa kyllä liian monelle asialle yhtaikaa. Harjoittelin, kilpailin, opetin, suunnittelin opetusohjelmia, pidin kursseja, kirjoitin opetustekstejä ja osallistuin lajiliitossa lajin kehittämiseen. Paloin loppuun. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin 19 harrastusvuoden jälkeen lopettaa tanssi kokonaan.

Pari vuotta myöhemmin, kun olin hitaasti toipumassa burnoutista, minulta diagnosoitiin MS-tauti, joka alkoi vähin erin heikentää muun muassa jalkojeni toimintaa ja jaksamistani.

Puolitoista vuotta sitten, sinniteltyäni MS:n kanssa runsaat kymmenen vuotta, sain firman laajan yt-kierroksen yhteydessä potkut tiedetoimittajan työpaikastani, jossa olin ollut 20 vuotta.

Sisäiselle keväälleni nuo kaikki tiesivät routajaksoja.

Kun lopetin tanssin treenaamisen 19 vuoden harjoitteluputken jälkeen, tiesin, etten enää koskaan elämässäni tulisi liikkumaan sillä tavoin. Uudelleen en pystyisi saavuttamaan samaa taitoa.

Kun sairastuin MS-tautiin yli 40 vuoden melko hyvän terveyden jälkeen, tiesin, että elämässäni oli alkanut väistämätön ja peruuttamaton fyysinen alamäki, kuin ennenaikainen vanhuus.

Kun tulin irtisanotuksi 20 vuoden vakituisen työsuhteen jälkeen, tiesin, että siihenastinen yritykseni pysyä MS:stä huolimatta täysimittaisessa työelämässä oli ohi. Uudesta vakituisesta työstä ei olisi toivoa, ja täysipäiväiseen freelance-työhön eivät voimani enää riittäisi. Jaksamiseni oli heikentynyt vuosi vuodelta, ja nyt konkretisoitui se, että minun olisi pakko alkaa elää MS:n heikentämän fysiikkani ehdoilla.

Onneksi ihmisen onnellisuuden perustaso tapaa palautua kolhujen jälkeenkin, ennemmin tai myöhemmin. Sitä odottaessani en ole vielä kertaakaan joutunut pettymään.

Onnekseni olen myös hahmottanut, miten tärkeää sisäisen kevään herättely on. Aina olen löytänyt sen hengissä, vaikka päällä olisi välillä jumittanut paksukin hanki. On tuntunut siltä kuin herättely olisi kokemus kokemukselta myös jonkin verran helpottunut.

Varmaankin on eroja siinä, mistä itse kukin löytää keväänsä. Minun kohdallani lähteet ovat olleet ihmissuhteet, taide ja tiede.

Avaimena on ollut osata vaihtaa keinoja, kun kyvyt ovat muuttuneet.

Rakkaus ihmisiin pitää mielen alttiina kevään tulolle. Yhä harvemmin jaksan liikkua kodin ulkopuolella, joten tapaamiset kasvotusten ihmisten kanssa ovat vähentyneet. Onneksi tietotekniikka on auttanut. Koen sosiaalisessa mediassa itselleni merkityksellisiä kohtaamisia päivittäin.

Taide herättää aistit kevääseen. Tanssin jälkeen kanavoin taideharrastukseni monta vuotta kuvataiteen puolelle: ohjattuun elävän mallin piirtämiseen. Sitäkään en enää jaksa, mutta kunhan mieli on avoin, taide-elämyksiä tulvii. Maailma on täynnä värejä, muotoja, liikkeitä, ääniä ja sanoja.

Tiede opettaa, mistä keväässä on kyse. Ymmärrys ruokkii elämänhallinnan tunnetta ja sitä kautta mielenrauhaa. Yksi isoimmista iloistani on aina ollut yritys ymmärtää maailmaa yhä paremmin. Parasta on, jos olen voinut yhdistää sen kulttuuri- ja taide-elämyksiin. Sellaisessa toimii matkailu. Fyysistä matkusteluakaan en enää jaksa, mutta onnekseni olen löytänyt virtuaaliturismin. Kirjakaupoissa en jaksa fyysisesti käydä, mutta sähkökirjojen myötä lukemisharrastukseni on puhjennut uuteen kukkaan.

Loppujen lopuksi maailma on loputtoman mielenkiintoinen. Janoan sitä kuin Odysseus Tennysonin runossa:

” (– –) I am part of all that I have met;
yet all experience is an arch wherethrough
gleams that untravelled world whose margin fades
for ever and for ever when I move.
How dull it is to pause, to make an end,
to rust unburnished, not to shine in use!
(– –) Come, my friends,
‘tis not too late to seek a newer world.
(– –) To strive, to seek, to find, and not to yield.”

Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.

Oletko jo lukenut nämä?