Miksi kannatan eutanasian sallimista

Ystäväni vaikea kuolema ja saattohoitokodin ylilääkärin kokemukset vakuuttivat minut, kirjoittaa Petri Riikonen.

Miksi kannatan eutanasian sallimista Kuva 1 / 1

En haluaisi kirjoittaa eutanasiasta. Toivoisin, että edes Suomen kaltaisessa hyvinvointiperinteiden maassa olisi jo pitkään ollut itsestään selvää, että kuolevaa autettaisiin kuolemaan hyvin, jos tämä sitä itse toivoo. Ikävä kyllä noin ei ole. Kärsimystä pidetään edelleen kuolevan velvollisuutena, jos sattuu käymään niin huono tuuri, että hänelle elämän arpajaisissa lankeaa kärsivän kuolijan osa.

Tilanne on mielestäni pöyristyttävä, ja siksi kirjoitan tehdäkseni edes jotain. Kansalaisaloitteen eutanasian sallimisen puolesta kävin myös jo allekirjoittamassa.

Minua riipii, että tänäkin aikana, kun aihetta taas kerran vatvotaan ja sen kanssa viivytellään, jossakin päin Suomea todennäköisesti joku kuoleva ihminen kärsii tarpeettomasti sen takia, ettei eutanasian mahdollisuutta vielä ole.

Havahduin eutanasian merkitykseen, kun eräs ystäväni oli kuolemassa syöpään. Kuoleman tulo oli väistämätöntä, mutta hän joutui odottamaan sitä arvattua kauemmin.

Ystäväni piti sairauden ja lääkityksen aiheuttamia oireita kiduttavina, samoin pitkää odotustaan, ja olisi valinnut eutanasian, jos sellainen mahdollisuus olisi ollut. Hän vannotti minua ja muita ystäviään, että omalta osaltamme koettaisimme edistää eutanasian sallimista tulevaisuudessa. Hän toivoi, etteivät muut ihmiset enää kauan joutuisi kärsimään niin kuin hän oli kärsinyt.

Toinen heräte tuli, kun luin ylilääkäri Juha Hännisen kirjaa Eutanasia – Hyvä kuolema (Duodecim 2012). Hänninen on johtanut saattohoitokoti Terhokotia vuodesta 1993 ja siksi tietänee ihmisten kuolemisesta enemmän kuin juuri kukaan muu Suomessa.

Hänninen tekee nykyisen kantansa selväksi:

”Olen valmis hyväksymään Suomeen lain eutanasiasta. Olen myös valmis tarvittaessa toteuttamaan eutanasian. Ei se voi olla pahempaa, kuin seurata vierestä suunnatonta elämän lopun kärsimystä.” (s. 147)

Noin ei ole ollut aina. Uransa alussa Hänninen vastusti eutanasian sallimista. Käytännön kokemukset kuitenkin muuttivat mielen:

”Kaksikymmentä vuotta kuolevien ihmisten hoitoa on osoittanut, ettei aina kyetä hoidollisesti auttamaan. – – Omaa kantaani ovat muuttaneet muutamat viimeaikaiset potilaani.” (s. 13)

”Saattohoito auttaa valtaosaa kuolevista. – – Sen kehittäminen on ensisijaista. Silti jää tilanteita, joissa laadukkaassakin saattohoidossa potilaan kokema kärsimys on kestämätöntä.” (s. 129)

Luultavasti harvalla lääkärillä on niin paljon kokemusta kuoleman realiteeteista kuin Hännisellä. Siksi toivoisin, että ne hänen kollegansa, jotka vielä vastustavat eutanasian sallimista, miettisivät tarkasti Hännisen sanoja:

”– – huomaan ihmetteleväni, miksi olen ankarasti vastustanut eutanasiaa kuolevan ihmisen kärsimyksen lievittämisen äärikeinona. Se ei ole perustunut mihinkään. Tai kenties hybrikseen, jonka mukaisesti ajattelin voivani auttaa kaikkia niillä keinoilla, jotka minulla on käytettävissäni. Eutanasia saattaa olla mahdollisuus auttaa ihmisiä silloin, kun lääketiede on kyvytön.” (s. 5)

Ainakin minä maallikkona haluan kuunnella Hännistä. Uskon, että hän tietää, mistä kirjoittaa. Uskon, että hän on Suomessa niitä harvoja, jotka todella tietävät.

Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.

Lue myös:
Myös köyhä tai kipeä voi olla virtuaalituristi
Nolot oireet: MS-potilaan tunnustuksia
Onnekas MS-potilas

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi

  • Hae lisätietoja Terveyskirjastosta: Eutanasia