Puuhaamme muuttoa, ja tässä taannoin puolisoni ilmoitti että muuttotarkastaja on nyt sitten tulossa.
Muuttotarkastaja? Puoliso selitti, että viranomaiset haluavat tavata ja kuulustella kaikkia niitä ihmisiä, jotka muuttavat alle kahdensadan metrin päähän vanhasta kodistaan. Sekä vanha että uusi koti tutkitaan perusteellisesti ja koko perhe kuulustellaan. Lasten on oltava läsnä.
Aivan sairasta, minä sanoin. Minkä vuoksi? No ne epäilevät. Mitä muka? No ne haluavat tietää mitä ihmiset oikein meinaavat moisella muutolla.
Vähän aikaa mietin ja sitten sanoin että tämä on varmaan joku pila. Ja totta kai se oli. Puoliso ottaa välillä ilon irti siitä että minä olen niin herkkäuskoinen. Hienoin asia koko tässä muutossa – kuten tiedetään, stressaavampaa on vain läheisen kuolema, avioero ja potkut – kun on nimenomaan se, että muutamme niin lähelle.
Asuminen on ihmisen tapa olla maailmassa. Olemme kotoisin jostakin, ja kuulumme paikkaan jossa asumme. Koti suojaa ulkomaailmalta ja on turvasatama sitä vastaan.
Nyt se asia tuntuu kuitenkin olevan päinvastoin. Uudet naapurit ovat sydämellisiä ja talonmies on jo nyt korvaamaton. Mutta itse asumisen kanssa olemme omillamme. Uusi asunto – se johon olen hinkunut vuosikausia – tuntuukin nyt olevan vieras ja ylväs ja jos nyt ei suorastaan vihamielinen niin ainakin välinpitämätön. Ei siitä tiedä suostuuko se yhteistyöhön. Se voi vikuroida, ruveta vaikka haisemaan omituiselta kiusallaan. Ehkä se kaipaa vanhoja asukkaita ja ulvoo öisin ikäväänsä.
Sen sijaan kadut ja puistot ovat tuttuja. Kevät tulee, ja jos huoneisto onkin vielä vieras, tiedän täsmälleen missä puussa mustarastas viihtyy parhaiten, ja voin ruveta odottamaan sitä. Päiväkodin tädit moikkaavat tästedeskin työmatkallaan ja sanovat: ”En meinannut eilen tunnistaa teidän tyttöjä kun ne ovat nykyään niin pitkiä.” Ruokaostoksetkin tehdään edelleen samassa kaupassa kuin ollaan tehty jo kaksikymmentä vuotta.
Ruokakauppa onkin merkittävässä osassa kun uutta kotia luodaan. Siihen asti kunnes uusi asunto tai uudet kulmat alkavat tuntua kodilta, kotona olemisen tunne syntyy paljon niitä suppeammalla alueella: ruokapöydässä, tai sitäkin pienemmässä tilassa, ruokalautasella. Nykyisin asioin mielelläni kaupoissa, joissa maahanmuuttajaäidit tekevät ruokaostoksia. He ostavat ruokia, jotka pitävät perheen menetetyt huoneet ja maisemat edelleen läsnä. Kun suussa tuntuvat tutut maut ja ruoan tuttu koostumus, saadaan olla hetken aikaa kotona. Sama koskee meitäkin, jotka olemme muuttaneet niin paljon helpommin ja vain parin sadan metrin päästä, ja siksi teen uudessa kodissa ensi töikseni uunikanaa, jonka resepti on peräisin anopiltani. Fenomenologisessa mielessä anopin uunikana rakentaa riittävän yhteyden menneen, nykyisen ja tulevan välillä, jotta voimme tuntea olevamme kotona.
Vähitellen uusi koti sitten kesyyntyy, ja päästään kotosalle. Niin minä sanon huolestuneelle kuopukselleni, ja itsellenikin. Kesyyntyy koti itsestäänkin, mutta kyllä sitä kannattaa myös kesyttää. Miten? On niitä konsteja. Ovenkahvoja pitää kätellä pehmeillä rievuilla ja lattiaa sukia imurilla. Ikkunoita pitää sivellä ja kaaputtaa lastalla, ja keittiö se vasta rapsuttamisesta ja silittämisestä tykkääkin. Siis siivota? No jos sen nyt niin haluaa sanoa. Kyllä. Ei se aina hauskaa ole, tai totta puhuen koskaan, mutta sen parempaa keinoa ei ole. Ja se maksaa vaivan. Kaikkihan tietävät, että ihminen kiintyy koko sydämestään siihen mistä hän pitää huolta, oli sitten kyseessä lapsi tai auto tai tiskipöytä.
Katja Kallio
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 13/2015.
Katja Kallio Facebookissa
