Onko kukaan enää normaali?

On kovin surullista, jos 2000-luvulla itseymmärrys ja minäkuva vaativat muodostuakseen lääkärin asettamaa diagnoosia.

"On hyvä, että mielenterveysongelmien stigma on murrettu."

Kuulin lastenpsykiatri Leena Repokarilta tänä keväänä, että erikoissairaanhoitoon tulee lähetteitä lapsista siksi, että lapset eivät halua lihakastikkeen koskevan salaattia omalla lautasellaan.

Eri some-kanavilla nuoria ahdistaa. ”Onko mulla nyt OCD (pakko-oireinen häiriö), kun tykkään pitää huoneeni siistinä?” ”Onko mulla nyt ahmintahäiriö, kun söin viikonloppuna liian huolettomasti sipsiä ja karkkia?” Sitten nuoret diagnosoivat toisiaan ja jakavat sekä hyviä että ei-niin-hyviä neuvoja keskenään.

Ylioppilaiden terveydenhuollossa epäilyt aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä eli ADHD:sta ovat viisinkertaistuneet neljässä vuodessa. Diagnooseja vaativat yhä useammin myös sellaiset nuoret aikuiset, jotka ovat pystyneet suorittamaan jopa kaksi korkeakoulututkintoa.

Mitä on tapahtunut? Onko lapsuudesta ja nuoruudesta tullut patologinen, sairaudeksi luokiteltava tila? Kuinka kapeaksi normaali on nykyisin määritelty?

Ei pidä ymmärtää väärin. On hyvä, että arjen ongelmista ja huolista uskalletaan puhua. On hyvä, että mielenterveysongelmien stigma on murrettu. Mutta kuka hyötyy siitä, jos lapsuuden herkkyys määritellään ”neurokirjoon kuuluvaksi erityisherkkyydeksi”, teini-ikään kuuluva ailahtelevuus moninaisiksi mielenterveysongelmiksi ja pitkäkestoisesta stressistä kielivät, vasta toisella asteella tai korkeakoulussa ilmenneet keskittymisvaikeudet ADHD:ksi?

Neurodiversiteetti ja neurokirjo ovat termejä, joilla on hyvä tarkoitus. Ajatuksena on, että neurologiset piirteet muodostavat jatkumon, jolle me kaikki sijoitumme, ja että yhteiskunta hyötyy ihmisten erilaisuudesta. Samoin voi ajatella myös mielenterveydestä: kyse ei ole kaksijakoisesta asiasta, jota ihmisellä joko on tai ei ole. Mutta siinä vaiheessa, kun näiden piirteiden ja oireiden vuoksi otetaan yhteyttä lääkäriin, mukaan astuu myös häiriön käsite. Olennaista on, kuinka paljon haittaa piirteistä ja oireista on arjessa (ja kenelle), ja millaisia ratkaisukeinoja on olemassa.

Lain mukaan lääkärin tehtävä on ”päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta”. Kun arkipäiväisiä tilanteita aletaan määritellä lääketieteellisesti ja niistä puhutaan terveyteen ja sairauteen liittyvillä käsitteillä, kyse on medikalisaatiosta. Se voi johtaa liiallisiin tutkimuksiin ja hoitoihin, joista ei ole ihmiselle hyötyä – vaan jopa haittaa. Perusteettomat huolet omasta terveydestä ovat ilmiön yksi yhteiskunnallinen haitta. Neurokirjon ja mielenterveysoireiden kohdalla toinen ongelma on, että kaikkien näkeminen potentiaalisina lääketieteellisen avun tarvitsijoina voi vaikeuttaa niiden ihmisten avun saantia, jotka siitä eniten hyötyisivät. Näin on osittain jo käynytkin lasten- ja nuorisopsykiatrian kohdalla.

Nuoruusiän yksi kehitystehtävä on identiteetin muodostaminen. Etsiminen ja epävarmuus kuuluvat tähän vaiheeseen. On kovin surullista, jos 2000-luvulla itseymmärrys ja minäkuva vaativat muodostuakseen lääkärin asettamaa diagnoosia.

Moniin arkisiin pulmiin voisi löytyä ratkaisu aivan muualta kuin lääkärin vastaanotolta. Esimerkiksi floridalaisessa alakoulussani vuonna 1982 ja monissa etnisissä ravintoloissa ruoka-aineiden sekoittuminen toisiinsa on estetty lautasella, jossa on erikokoisia lokeroita salaatille ja soosille.

Silja Kosola

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?

Terveyskirjasto.fi