Yhteiskuntamme tarvitsee luovuutta, miksi lyttäämme sen?

KIMMO BRANDT

16-vuotias lukiolainen tuli kotiin ja kertoi minulle, että sisintäni kalvanut epäilys oli osunut oikeaan. ”Ei me saada enää kirjoittaa tarinoita edes äidinkielen tunneilla, koska se ei ole riittävän akateemista.”

Olen dosentti, edustan tiedettä; miksi tarinoilla olisi minulle mitään väliä? Eikö ole tärkeämpää, että lukiolaiset oppivat viittaamaan muiden kirjoittamiin teksteihin oikein ja analysoimaan tekstityylejä?

Ennen joulua pääsin siskoni ja vanhempieni kanssa katsomaan Tampereen työväenteatterin musikaalin Momentum 1900. Sydänjuuria ravisteleva ja äärimmäisen vaikuttava esitys ei kuitenkaan koskettanut nuorisolääkäriä vain nuoruuden palon ja epätasa-arvoisen rakkaustarinan tähden.

Esitykseen toi riipaisevaa ajankohtaisuutta siinä esiin nostettu Juhani Ahon lastu (kuten hän novellejaan kutsui) ”Sammuta sinä, minä sytytän”. Pimeyden peikko oli anastanut itselleen vallan pohjolassa ja yritti sammuttaa kansalta valon, mutta valon haltija kulki hänen perässään sytyttämässä ensin kynttilöitä ja niiden sammuttua päreitä. Kun peikko sammutti päreenkin, valon haltija sytyttikin takkoihin sellaiset loimut, että tuli hehkui kaukaisiin kyliin ja vieraille maille asti.

Lastun tulkitseminen ei vaadi suurtakaan symboliikan ymmärrystä.

Tällaisilla tarinoilla pieni Suomi, suuren Venäjän näkökulmasta vain mitätön maakunta, alkoi kasvattaa omanarvontuntoaan ja pystyi sopivan sauman tullen itsenäistymään.

Juuri tänä talvena tuo pieni satu on ajankohtaisempi kuin aikoihin. Peikko on sama kuin yli sata vuotta sitten, mutta nyt sen sorron kohteena on Ukraina. Venäjä yrittää kirjaimellisesti sammuttaa valoja. Meidän tehtävämme on olla valon haltijoita ja tukea Ukrainaa sytyttämään ne uudelleen.

Sanat ovat valtaa. Sanat luovat toivoa ja rakentavat siltoja. Ne ovat liekki, joka voi sytyttää pienen päreen tai suuren, intohimoisesti palavan roihun. Miksi merkityksellistä olisi vain akateemisen asiallinen, kuivakka kirjoitustyyli? Mikseivät koululaiset ja lukiolaiset saisi olla edes välillä valon haltijoita ja antaa luovuutensa palaa?

Kumpaa on lopulta helpompi oppia aikuisena: kerran lytätyn luovuuden loistoa vai kurinalaista, sääntöjä noudattavaa tieteellisen tekstin tuottoa?

Silja Kosola

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.

Oletko jo lukenut nämä?